Kasper und die gestohlene Kuckucksuhr

Eine klassische Kaspergeschichte für die ganze Familie. Denn Omas Geburtstag naht und Kasper hat sich eine ganz besondere Überraschung ausgedacht: Von seinem ersparten Taschengeld hat er ihr eine echte Kuckucksuhr gekauft! Leider aber hat es noch jemand auf die wunderschöne Uhr abgesehen: Räuber Rodewald! In einem günstigen Moment stiehlt er das teuer erworbene Geschenk!
Was nun? Kasper und Seppel übernehmen die heikle Aufgabe, dem Räuber das entwendete Geburtstagsgeschenk wieder abzunehmen. Doch mit noch einer Schwierigkeit müssen sich die beiden Freunde auseinandersetzen: im finsteren Wald wohnt nämlich der listige Zaubermeister Tagolf, der dem Räuber zur Seite stehen will… Mehr wird noch nicht verraten! Durch die Mithilfe von Hund Bello geht die Geschichte aber bestimmt gut aus!

Das Stück ist auch als Hörspiel (CD) erhältlich. Sie können die CD für 12,- € inkl. Porto bei der Freiburger Puppenbühne bestellen. Schicken Sie einfach eine E-Mail an info@freiburger-puppenbuehne.de
 

Zoë Beck: Tyytyväinen mies (suom. Arja Nevalainen)

Joachim Hartmann oli tyytyväinen mies. Hän oli edennyt pitkälle urallaan, josta hän oli haaveillut opiskeluajoista lähtien, ja jokin aika sitten hän oli avioitunut naisen kanssa, joka oli häneen syvästi kiintynyt. Vaimo Corinna oli saanut huomattavan perinnön, jonka turvin he ostivat yksikerroksisen, pastellinvärisen bungalowin, jollaisia rakennettiin vuonna 1956 amerikkalaisten upseerien asunnoiksi natsihallinnon aikana perustetulle Dreipfuhlparkin puistoalueelle. Berliinin Dahlemissa sijaitsevan huvila-alueen amerikkalaistyyliseen esikaupunki-idylliin sopivasti he hankkivat Corinnalle Porsche Cayennen ja Joachimille Mercedes SLK:n, pysäköivät ne pihatielle, ja päättivät siitä lähtien olla ei pelkästään tyytyväisiä, vaan onnellisia.

Tai oikeastaan Corinna päätti sen heidän molempien puolesta. Hän oli 46 –vuotias eli ei enää ihan nuori ja Joachim tiesi, että kaikki hänen aiemmat suhteensa olivat olleet traumaattisia. Hän tiesi myös, että vaimo asetti nyt kaikki toiveensa häneen. Seurustelun alkuaikoina hän oli sanonut Corinnalle, ettei enää aikonut mennä naimisiin. Hän oli kerran elämässään kokenut sen ja se riitti hänelle täysin. Corinna oli tuolloin nyökännyt ja sanonut ymmärtävänsä. Kaksi vuotta myöhemmmin Joachim oli kuitenkin löytänyt itsensä maistraatista, ja itse asiassa se oli ollut hänelle siinä vaiheessa jo yhdentekevää. Kun oli mennyt naimisiin yhden kerran, ei toinenkaan kerta haittaisi.

Sitäpaitsi avioliitossa oli monia myönteisiä puolia. Heillä oli esimerkiksi samanlaiset intressit: mies työskenteli teatteriarvostelijana suuren päivälehden kulttuuritoimituksessa, vaimo oli Berliinin kaupungin kulttuuriasioista vastaava ministeri. Yhteisiä puheenaiheita ja kiinnostuksen kohteita siis riitti niin henkilökohtaisella kuin ammatillisellakin tasolla. Jokin aika sitten Joachimille oli myönnetty varsin merkittävä kulttuuripalkinto ja juhliin oli nimenomaan Corinnan ansiosta saapunut puolet Berliinin poliittisesta kermasta. Sitä paitsi Corinna oli liian vanha halutakseen enää lapsia, mikä olisi saattanut muodostua ongelmaksi jonkun nuoremman naisen kanssa. Lisäksi Joachim arvosti vaimonsa rauhallista, järkevää luonteenlaatua. Ja koska molempien taloudellinen tilanne oli vakaa, heidän parisuhteensa oli rento ja tasa-arvoinen. Corinna oli siis onnellinen. Joachim oli tyytyväinen. Kunnes Renoirin maalauksen tyttö ilmestyi hänen eteensä ilmielävänä.

 

Hänellä oli sinä päivänä tapaaminen ystävänsä Robertin kanssa, joka työskenteli koreografina Berliinin valtionbaletissa. Joachim kävi mielellään seuraamassa harjoituksia. Ei silloin kun tanssijat työskentelivät harjoitusnäyttämöllä. Siellä ei ollut hänelle tilaa. Mutta heti kun he siirtyivät suurelle näyttämölle, hän istui pimeässä katsomossa ja yksinkertaisesti vain katseli. Ihaili huippuunsa treenattuja, notkeita vartaloita, selvästi erottuvia lihaksia, joissa ei ollut grammaakaan ylimääräistä rasvaa, sulavia liikkeitä, vartaloiden virittymistä koneistoiksi, joille kaikki näytti olevan mahdollista. Joachim ei silloin ajatellut edessään näkemiään ihmisiä. Vain niitä roolihahmoja, joiksi he tanssiessaan muuttuivat, musiikkia, jolle he antoivat visuaalisen muodon.

Nyt kaikki muuttui, sillä hän näki tytön, ja tyttö näytti täsmälleen samalta kuin teoksessa, jota hän oli katsellut 25 vuotta: vaaleat, punertavat hiukset, suuret, siniset silmät ja katseessa tuo hiljainen kaipaus. Hän näki tytön battement tendu’ssa ja ensimmäistä kertaa yksi näyttämön hahmoista muuttui aidoksi ihmiseksi. Renoirin maalaus oli astunut ulos kehyksistään ja tanssi hänelle.

Joachimin opiskeluajoista lähtien kopio Renoirin „Danseuse“ –teoksesta oli ollut hänen jokaisen asuntonsa seinällä. Myös uudessa Dreipfuhlparkin talossa se riippui hänen työhuoneessaan kirjoituspöydän yläpuolella. Oli kestänyt neljä viikkoa ennen kuin hän oli vihdoin saanut sen paikoilleen, sillä entinen oli vaurioitunut muutossa ja uuden toimitus oli kestänyt sietämättömän pitkään. Ensin oli sattunut sekaannus ja hänelle oli lähetetty joku Klimtin imelä teos. Sitten viivästystä oli selitetty toimitusongelmilla ja lopuksi lähetys oli mennyt väärään osoitteeseen.  Neljä viikkoa ilman rakasta „Danseusea“. Corinna oli naureskellut miehelleen huomatessaan, kuinka tärkeä kyseinen taulu tälle oli, mutta kun se viimein oli tullut perille, hän oli nähnyt Joachimin kasvot, hänen silmänsä, jotka lämpiminä ja tyytyväisinä lepäsivät nuoressa, kalpeassa hahmossa, eikä hän sen jälkeen enää koskaan tehnyt asiasta pilkkaa.

Opiskeluajoista lähtien Joachim oli katsellut tätä tyttöä eikä tyttö ollut koskaan muuttunut, ei koskaan liikkunut, tuijottanut vain suurilla sinisillä silmillään hieman hänen ohitseen – kunnes tänään tanssi hänen edessään.

Robert herätti ystävänsä valveunen ja lamaannuksen sekaisesta tilasta kun tanssijat olivat jo aikoja sitten poistuneet näyttämöltä. Robert ei huomannut kuinka poissa tolaltaan Joachim oli. Hän ajatteli, että hänen ystävänsä vain oli omissa ajatuksissaan koska oli tehnyt liikaa töitä. Myöskään Joachimin vaimo ei huomannut mitään, tai pikemminkin mies teki kaikkensa ettei niin kävisi, ja onnistuikin siinä. Kun vaimo päivisin lähti toimistolleen, Joachim livahti Robertin harjoituksiin, mutta ei koskaan viipynyt puolta tuntia kauempaa ja onnistui jopa pysyttelemään poissa Robertin näkyvistä. Koska hänet tunnettiin talossa, sisäänpääsy ei tuottanut ongelmia ja niin oikeastaan kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hän piti huolen siitä, ettei hänen työnsä kärsinyt tytön aiheuttamasta hämmennyksestä. Päinvastoin, hän teki entistä lujemmin töitä ja ylsi toimituksessa parempiin suorituksiin kuin koskaan.

Mutta viikon kuluttua se ei enää toiminut. Hän tiesi, ettei puolituntinen pian enää riittäisi. Olisi myös järjetöntä istua pidempään pimeässä salissa tyttöä katselemassa. Hänen olisi päästävä puhumaan tämän kanssa.

Hän kertoi Robertille suunnittelevansa suurta artikkelia esityksestä. Sitä varten hän halusi puhua soolotanssijan kanssa. Tämä oli huippulahjakkuus, josta hän halusi tehdä henkilökuvan. Robert esitteli tytön hänelle enemmän kuin mielellään. Näyttävä artikkeli hänen esityksestään, voisiko enempää toivoa. Hän ei huomannut, kuinka intensiivisesti hänen ystävänsä katseli tyttöä.

Tyttö ei läheltä katsottuna näyttänyt yhtä nuorelta kuin maalauksessa, mikä rauhoitti Joachimia. Hän oli vähän yli 20 -vuotias ja nimeltään Helene. Helene vastasi myöntävästi kun Joachim pyysi saada haastatella häntä aterian äärellä. Hän aisti ystävällisyyttä tytön silmissä. Mutta niiden katse kohdistui aavistuksen verran hänen ohitseen, ja niin tapahtui myös aterialla, jonka aikana Helene nautti vain pari salaatinlehteä ja lähdevettä. Tyttö ei näyttänyt koskaan katsovan suoraan häneen, aivan kuten ei maalauksenkaan tyttö.

Tapaamisen jälkeen Joachim ei saanut unta koko yönä. Hän kieriskeli levottomana vuoteessaan ja mietti, miten saisi tytön vihdoin katsomaan itseensä. Ehkä se vaatisi aikaa, ja tuota aikaa saadakseen hän päätti olla julkaisematta haastattelua lehdessä. Ei vielä, kuten hän sanoi tytölle, sillä hän ei halunnut esitellä tätä vain tulossa olevan ensi-illan soolotanssijana. Hän halusi tehdä näyttävämmän jutun, reportaasin, kenties jopa televisio-ohjelman, sillä hänellä oli siihen erinomaiset kontaktit. Ja tyttö vaikeni miehen puhuessa, vaikeni ja katsoi taas aavistuksen verran hänen ohitseen vaikka hymyili.

Tästä lähtien Joachim seurasi tyttöä lähes kaikkialle. Hän ilmestyi paikalle, kun tyttö suoritti aamuverryttelyään, meni tämän harjoituksiin, hän istui tytön vieressä tämän syödessä sen vähän, mitä tanssijan tiukka ruokavalio salli, hän jätti tytön rauhaan vain fysioterapeutilla käyntien ajaksi. Hän ihaili tytön selkeästi näkyviä hoikkia lihaksia, rakasti sitä miten tämä puki treenivaatteensa nurinpäin niin etteivät saumat hankaisi ihoa, katseli kiihtymyksen vallassa kun tyttö harjoitteli tanssipartnerinsa kanssa rakkauskohtauksia, sääli tyttöä nähdessään kuinka tämä yritti ottaa särkylääkkeensä muiden huomaamatta. Hän kuunteli kun tyttö kertoi, että hänellä oli lapsuudesta saakka ollut vain yksi tavoite, nimittäin tanssia, kuinka kovasti hän joutui taivuttelemaan vanhempiaan, joilla oli maatila Etu-Pommerissa, ja kuinka Berliinin valtionbaletti oli aina ollut hänen elämänsä suurin unelma.

Joachim piti todelliset tunteensa sisällään. Hän pysyi asiallisena ja kohteliaana, ei koskaan tullut liian aikaisin sovittuihin tapaamisiin eikä koskaan viipynyt liian pitkään. Kun hänellä sitten oli koossa riittävästi materiaalia reportaasia varten, kun oli tullut aika lunastaa lupaukset ja soittaa tutulle tv-toimittajalle, ryhtyä toimeen, hän kauhistui ajatusta, pyöri taas koko yön unettomana vuoteessaan ja mietti miksi tyttö ei vieläkään katsonut häneen.

Hän oli niin poissa tolaltaan että päätti yksinkertaisesti unohtaa tytön.

 

Mutta hän ei saanut mielenrauhaa. Päinvastoin. Nyt kun hän ei enää nähnyt tyttöä eikä hänellä ollut siihen myöskään mitään syytä, hän ajatteli tätä vieläkin useammin. Hän uskotteli itselleen että syynä huono omatunto, koska hän oli luvannut tytölle enemnmän kuin oli lopulta ollut valmis tekemään. Niinpä Joahim soitti tutulle tv-toimittajalle, lähetti hänelle tanssiharjoituksista kokoamansa aineiston ja suostutteli hänet tekemään baletista tv-ohjelman, jonka keskiössä olisi Helene.

Muutaman viikon kuluttua ohjelma todella lähetettiinkin televisiossa. Joachim katsoi sen yhdessä vaimonsa kanssa, joka samalla kirjoitti puhetta eikä siksi huomannut kuinka hänen miehensä kärsi. Joachim ei edelleenkään pystynyt nukkumaan kunnolla, sillä tietenkään häntä ei ollut valvottanut huono omatunto. Hän oli raivoissaan siitä, ettei tyttö ollut koskaan katsonut suoraan häneen. Kuten ei Renoirinkaan tyttö. Renoirin työn hän oli jo poistanut seinältään, mitä Corinna ei ollut edes huomannut, koska ei juuri koskaan käynyt miehensä työhuoneessa. Vain siivooja kysyi kerran, voisiko hän viedä kotiinsa sen sievän tytön kuvan, hän ripustaisi sen mielellään omalle seinälleen, mikäli se vain sopisi. Siivooja oli löytänyt sen kokoon rullattuna kirjahyllyn takaa. Joachim nyökkäsi, tunsi melkein helpotusta, luuli pääsevänsä vihdoinkin eroon tytöstä, lopullisesti. Miksi hänen mieleensä ei ollut heti tullut polttaa kuvaa tai heittää sitä roskiin?

Koska siitä ei ollut mitään hyötyä. Koska häntä nyt piinasi ajatus, että tyttöä katselisivat toiset silmät, silmät, jotka eivät lainkaan ymmärtäneet, mitä ne edessään näkivät. Tämän hän oivalsi jo viikkoa myöhemmin. Hän ei vieläkään pystynyt nukkumaan, vaikka oli alkanut lääkitä iltaisin unettomuuttaan punaviinillä. Juotuaan muutaman lasillisen hän kirjoitti kahden aikaan yöllä sähköpostiviestin toimittajaystävälleen ja pyysi tältä kopiota tv-lähetyksestä. Seuraavana aamuna hän toivoi nähneensä vain unta sähköpostin lähettämisestä, mutta jo samana iltana hänen vaimonsa ojensi hänelle kuriiripostin tuoman kirjekuoren. Joachim linnoittautui työhuoneeseensa ja katsoi dvd:n kolme kertaa peräkkäin.

Helene ei edelleenkään katsonut häntä silmiin. Katse kohdistui aavistuksen verran kameran ohi.

 

Joachim ei keksinyt mitään syytä, miksi hänen olisi pitänyt tavata Helene uudelleen. Hän suunnitteli järjestävänsä kohtaamisen sattumalta. Sitä varten hänen oli selvitettävä tytön päivärutiinit entistäkin tarkemmin. Hän ajoi Helenen asuinrakennuksen luo ja tarkkaili tämän asuntoa. Seurasi tyttöä kuin varjo, lymyili pimeillä pihateillä ja roskatynnyreiden takana ettei tulisi nähdyksi. Toimitukseen hän oli ilmoittanut olevansa sairas, sillä hän todellakin tunsi itsensä sairaaksi, eikä hänen vointinsa paranisi ennenkuin tyttö katsoisi häneen. Hän haali internetistä kaiken mahdollisen Heleneä koskevan tiedon ja soitti tälle toisinaan piilotetusta numerosta, toivoen kuulevansa hänen äänensä. Kun tyttö vastasi, hän sulki nopeasti puhelimen.

Kun oli kulunut muutamia päiviä, hän asettautui taideyliopiston lähellä sijaitsevaan Filmbühne –kahvilaan, jossa tyttö usein söi aamiaista. Hän istui talvipuutarhassa, piiloutui sanomalehden taakse ja odotti kunnes tyttö saapui. Odotti kunnes tämä oli tehnyt tilauksensa, odotti kunnes niukka aamiainen oli tuotu pöytään. Vasta sitten hän nousi ylös ja meni tervehtimään tyttöä. Tyttö säpsähti, kalpeni entisestään ja kahden sekunnin ajan hän ajatteli, että järkytys johtui hänestä. Mutta sitten Helene huokaisi helpottuneena, rauhoittui, hymyilikin jopa. Hän pyysi miestä liittymään seuraansa, pahoitteli käytöstään, kertoi ääntään madaltaen, että hänestä oli muutaman päivän ajan tuntunut että joku seuraa häntä. Sitä paitsi hän sai mystisiä puheluita. Joachim teeskenteli järkyttynyttä. Tarjosi apuaan. Väitti tietävänsä kuinka tilanteessa täytyy toimia ja lupasi pitää tytöstä huolta. Tällä kertaa Helenen kasvoilla näkyi häivähdys kiitollisuutta. Niin pitkälle hän ei mennyt, että olisi syleillyt miestä, mutta katsoi tätä vihdoinkin suoraan silmiin. Ja nyt Joachim Hartmann uskoi olevansa ei enää vain tyytyväinen, vaan onnellinen mies.

 

Hän toivoi, että olisi voinut vastata tytön kuullen anonyymiin puheluun ja pelästyttää ahdistelijan kunnolla, mutta se ei tietenkään käynyt päinsä. Niinpä hän perusti anonyymin sähköpostiosoitteen, josta käsin hän kirjoitti tytölle, jotta tämä tuntisi itsensä edelleen ahdistelluksi. Aina kun tyttö sai uuden viestin, hän soitti miehelle. Joachim oli väittänyt – olemattoman – poliisiystävänsä sanoneen, että Helenen olisi parasta vastata tuntemattomalle kiusaajalleen, mikä ikään kuin rikkoisi lumouksen. Niinpä he ryhtyivät yhdessä miettimään, mitä tytön kannattaisi kirjoittaa. Kaikkien sähköpostien allekirjoittajana oli „Ihailija“ ja Joachimin viestit Helenelle muuttuivat kerta kerralta suorasukaisemmiksi. Aluksi hän kirjoitti varovaisia, ikävöiviä viestejä, mutta ajan myötä hän purki näppäimistölle koko palavan intohimonsa. Helene oli yhä pelokkaampi ja enemmän poissa tolaltaan. Kun hän oli saanut erityisen agressiivisen viestin, mies kehotti häntä jäämään pois harjoituksista ja sulkeutumaan asuntoonsa yhdessä hänen kanssaan. Hän toi tytölle ruokaa – ravintoa hermoille, kuten hän sanoi, ja houkutteli tämän jopa juomaan alkoholia iltaisin. Hän toi aina kaikkein laadukkaimpia viinejä ja koska tyttö nukkui huonosti, hän hankki tälle unilääkkeitä. Kun tyttö oli lihonut kaksi kiloa, hän rauhoitteli tätä ja lupasi keskustella tilanteesta koreografi Robertin kanssa ja selittää kaiken. Mutta Joachim ei koskaan puhunut ystävänsä kanssa Helenestä.

 

Hän ei ollut varautunut siihen, että tyttö romahtaisi täysin. Eräänä iltana Helene istui apaattisena asunnossaan ja Joachim tiesi, että hänen oli lopetettava. Pannakseen pisteen lavastamalleen näytelmälle hän istuutui tytön tietokoneen ääreen ja kirjoitti vastauksen, joka vaientaisi „Ihailijan“ lopullisesti, ja sitten hän oli soittavinaan poliisiystävälleen. Helenelle hän sanoi, että nyt ei olisi enää mitään pelättävää, ja ei, tytön ei tarvitsisi koskaan joutua kasvotusten kyseisen miehen kanssa, kun tämä pidätettäisiin ja tuomittaisiin vankeuteen. Se kävi niin helposti. Tyttö uskoi häntä, luotti häneen, ei kysellyt mitään. Hän eli niin täydellisesti tanssilleen että muut asiat eivät juurikaan kiinnostaneet häntä, ja Joachim oli usein ihmetellyt tytön esittämiä kysymyksiä ja tämän suurien silmien hämmästynyttä ilmettä kun hän kertoi jotain ulkomaailmasta.

Tyttö nimittäin katsoi häneen nyt useammin.

Vaikka sähköpostien tulo loppui, Joachim vieraili tytön luona edelleen niin usein kuin saattoi. Ja muuttui onnellisesta miehestä onnettomaksi. Hän nimittäin huomasi, että hänestä oli tullut tytölle jonkinlainen isällinen ystävä. Yhdysside ikävään arkimaailmaan, joka tuntui Helenestä liian raskaalta. Tyttö tarvitsi häntä mutta ei hänen toivomallaan tavalla. Hänen täytyi toimia ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän harkitsi hetken ja sanoi sitten, että hän halusi mennä tytön kanssa naimisiin. Hän olisi valmis eroamaan vaimostaan välittömästi. Hänellä oli riitävästi rahaa tytön taloudellisen tulevaisuuden turvaamiseksi ja loistavia suhteita, joilla hän pystyi edistämään tytön uraa, lyhyesti sanoen: parempaa miestä ei tyttö voisi löytää. Ja sen, että häneen voi luottaa, hän oli nähdäkseen jo osoittanut.

Jo puhuessaan hän huomasi tehneensä virheen, sillä Helene katsoi taas hänen ohitseen eikä hän pystynyt enää tavoittamaan tytön katsetta ja hiljainen kaipaus oli palannut suuriin silmiin. Liian paljon liian nopeasti, Joachim ajatteli ja lisäsi nopeasti, että hän ymmärtäisi kyllä jos tyttö tarvitsisi aikaa miettiä asiaa. Hän poistui asunnosta, ajoi kotiin, meni työhuoneeseensa, missä hän nykyisin nukkui lähes joka yö, ja odotti.

 

Kolmen päivän kuluttua hän ei kestänyt enää ja lähetti kukkia. Samoin seuraavana ja sitä seuraavana päivänä. Sitten hän soitti tytölle, mutta tämä ei vastannut. Hän ajoi Helenen asunnolle, se oli pimeänä. Hän laittoi mukanaan tuomansa ruusun tytön postilaatikkoon. Odotti asunnon eteen pysäköidyssä autossa. Kun Helene oli avaamassa oveaan puolen yön aikaan, hän hyppäsi ulos ja ryntäsi tätä kohti. Mutta tytön onnistui päästä sisään ennen miestä ja paiskata ovi kiinni hänen nenänsä edestä. Joachim potki ja takoi ovea nyrkeillään. Huusi tytön nimeä. Mutta tyttö ei tullut takaisin. Kun eräs naapuri pisti päänsä ulos ikkunasta ja uhkasi soittaa poliisille, mies palasi autoonsa ja valitsi tytön numeron. Hän antoi puhelimen hälyyttää kunnes puhelu meni vastaajaan. Sitten hän katkaisi yhteyden ja soitti uudelleen. Kymmenennen tai yhdennentoista kerran jälkeen hän jätti lopulta viestin vastaajaan ja selitti haluansa vain Helenen parasta. Rukoili ja aneli. Ei vastausta. Lopulta Joachim palasi pastellinväriseen bungalowiinsa ja sulkeutui työhuoneeseensa kahden viinipullon kanssa. Hän kuuli, kuinka hänen vaimonsa koputti varovasti oveen, mutta ei piitannut siitä. Vaimo ajatteli että mies valmisteli kirjaa, josta oli joskus puhunut, ja jätti hänet rauhaan. Joachim oli juonut ensimmäisen pullon tyhjäksi ja avasi toisen, ja silloin hän tiesi mitä hänen piti tehdä. Hän kirjoittaisi tytölle. Pitkän sähköpostiviestin.

 

Mutta ennen kuin hän ryhtyi kirjoittamaan, hän luki saapuneet postit. Useita viestejä toimituksesta, jonne hän oli ilmoittanut keskittyvänsä parhaillaan kirjaansa koskeviin laajoihin tutkimuksiin, joita hän suoritti kotoa käsin. Yksi viesteistä oli hänen koreografiystävältään Robertilta. Ja tämä viesti muutti kaiken: Robertin viesti koski Heleneä. Muistihan Joachim vielä sen tytön, josta oli, kiitos Joachimin, tehty tv-dokumentti? Tyttö oli muuttunut viime aikoina, ei pystynyt keskittymään, jätti saapumatta harjoituksiin, ei huolehtinut terveydestään … nyt Robert kysyi Joachimin mielipidettä: Oliko tyttö hänen mielestään huomattavan lahjakas, ansaitsisiko hän toisen tilaisuuden? Tanssijan elämä on kovaa ja jokaisella voi joskus olla huonoja kausia. Vai oliko Helene yksinkertaisest entinen lahjakkuus, jonka alamäki oli alkanut jo ennen kuin hän oli hioutunut huippuunsa, saavuttanut lopullisen suuren läpimurtonsa? Robert ei itse pystynyt vastaamaan tähän kysymykseen, hän oli jatkuvasti kahden vaiheilla ja epäröi.

Joachim ei epäröinyt. Hän hylkäsi ajatuksen viestistä, jossa oli aikonut pyytää anteeksi Heleneltä, ja kirjoitti tytölle sen sijaan Robertin epäilyksistä. Ja että hän oli ainoa, joka pystyisi auttamaan. Mutta heidän täytyisi puhua. Kasvotusten.

Seuraavana aamuna hänen puhelimensa soi. Helene oli valmis tapaamaan hänet. Hän ei tällä kertaa vienyt mukanaan viiniä vaan shampanjaa. Tytön nähdessään hän pelästyi, sillä tämä ei ollut enää vain kalpea, vaan liidunvalkea ja silmien alla oli syvät mustat varjot. Ylimääräiset kaksi kiloa olivat poissa, hän vaikutti jopa entistä laihemmalta. Mies lupasi puhua hänen puolestaan Robertille ja sen lisäksi tehdä hänestä kansainvälisen tähden, jos tyttö vain vihdoinkin suostuisi olemaan yhdessä hänen kanssaan.

Tyttö nyökkäsi ja alkoi riisuutua. Siitähän tässä oli kysymys, hän sanoi.

Joachim saattoi tuskin uskoa onneaan. Hän seurasi tyttöä makuuhuoneeseen, missä tämä asettui alastomana makuulle sänkynsä päälle ja odotti. Huoneessa oli pimeää, verhot oli vedetty ikkunoiden eteen, Joachim ei nähnyt juuri mitään. Hän alkoi avata paitaansa, mutta tyttö kielsi, pelkät housut riittäisivät. Vaikka tämä sai Joachimin hetkeksi ärtymään, hän ei enää pystynyt hallitsemaan kiihkoaan. Hän laukesi sillä hetkellä kun tyttö kurotti kätensä koskettaakseen häntä. He vaikenivat muutaman sekunnin, sitten tyttö otti paperipyyhkeitä rasiasta, jonka oli asettanut tyynynsä viereen ja pyyhki, edelleen sanaakaan sanomatta, vatsansa puhtaaksi.

Joachim raivostui. Hän mietti mitä hän oikeastaan teki täällä. Hänellä oli viehättävä vaimo ja talo ja hyvä ammatti. Helene ei sopinut lainkaan hänelle, hänen elämäänsä. Tyttö ei ollut erityisen älykäs, hän tuskin tiesi mitä maailmassa tapahtui. Eikä hän näyttänyt enää lainkaan Renoirin Tanssijalta. Hän vihasi tätä laihaa, kalpeaa tyttöä eikä ei voinut enää sietää tätä silmissään.

Joachim veti housujensa vetoketjun kiinni.

„Minusta tuntuu, että sinä et ole sittenkään niin lahjakas kuin minä olen kuvitellut“, hän sanoi. „ Minusta tuntuu ettet sinusta ole edes taiteilijaksi.“

Sitten hän poistui asunnosta.

 

Seuraavana päivänä Robert soitti ja kertoi järkyttyneenä, että Helene oli tehnyt itsemurhan. Joachim kauhistui ja kesti hetken ennenkuin hän pääsi tasapainoon. Hän sai vaivoin kysyttyä, kuinka tyttö oli tappanyt itsensä ja Robert kertoi hänelle unilääkkeistä ja shampanjapullosta. Robert ei ollut vielä ehtinyt edes ilmoittaa, että joutuisi antamaan tytölle potkut. Tämän on täytynyt aavistaa se.

Joachim ei sanonut mitään.

Kaksi viikkoa myöhemmin Joachim seisoi vaimonsa kanssa Helenen haudalla.

„Et kai sinä edelleen syytä itseäsi?“

„Olisin ehkä voinut tehdä vielä jotain hänen hyväkseen.“

„Sinä teit kaiken voitavasi hänen hyväkseen. Järjestit sen tv-jutun. Mitä muuta sinä olisit voinut hänen hyväkseen tehdä, sinähän tuskin tunsit häntä.“

„Olisin voinut puhua Robertille hänen puolestaan.“

„Sinä teit velvollisuutesi. Kriitikkona ja Robertin ystävänä.“

„Niin.“

„Jos hän olisi ollut viisas, hän olisi hyödyntänyt mahdollisuutensa paremmin eikä päästänyt itseään sellaiseen tilaan.“

„Niin.“

„Sinä käyttäydyit ehdottoman korrektisti.“

„Niin.“

„Sinä olet hyvä ihminen. Muuten et vaivaisi päätäsi niin paljon tämän tytön takia.“

Joachim nyökkäsi ja kietoi kätensä vaimonsa ympärille.

„Tiedätkö mitä, minä olen hyvin onnellinen että minulla on sinut.“ Corinna painoi päänsä miehensä olkapäätä vasten.

Joachim Hartmann oli tyytyväinen mies.

 

FILMREIHE ZUR DEUTSCHEN WIEDERVEREINIGUNG

FILMREIHE ZUR DEUTSCHEN WIEDERVEREINIGUNG

mit englischen Untertiteln, Karten: 6 €, Altersgrenze: 12 Jahre

Einführung vor und Diskussion nach der Filmvorführung. Sprachen: Finnisch, Deutsch und Englisch. Bei Bedarf wird gedolmetscht.

Mo 19.10. um 16:30 Uhr

Christian Schwochow: BORNHOLMER STRASSE (2014) 88 min

Einführung: Regisseurin Kirsi Liimatainen – Freiheit und ein Neuanfang oder der Verlust von allem?

Mi 21.10. um 16:30 Uhr

Florian Henckel von Donnersmarck: DAS LEBEN DER ANDEREN (2006) 127 min

Einführung: Claudia Daems, Leiterin des DKT – Hinter mir ging die Tür zu

Mi 28.10. um 17.00 Uhr

Andreas Dresen: ALS WIR TRÄUMTEN (2015) 117 min

Einführung: Doktorandin Paula Rauhala, Universität Tampere – Vom Pionierlager zum Techno-Club 

Schulaufführung um 14:30 Uhr

Do 29.10. um 16.30 Uhr

Andreas Dresen: GUNDERMANN (2018) 128 min

Einführung: Dozent Juha Koivisto, Helsingin yliopisto – Auf den Spuren von Widerspüchen

Sa 31.10. um 14.00 Uhr

Wolfgang Becker: GOOD BYE, LENIN! (2001) 121 min

Einführung: Journalistin Taina Repo – Kalter Krieg jeden Tag


Filme 

Christian Schwochow: BORNHOLMER STRASSE (2014) 88 min

9. November 1989: Günther Schabowski verkündet, dass alle DDR-Bürger ab sofort die Reisefreiheit erhalten. Harald Schäfer, Leiter des Grenzübergangs Bornholmer Straße, erfährt dies durch eine Fernsehübertragung in der Kantine. Schäfer ist befremdet, denn er ist überzeugt von seinem Staat, der DDR. Und er fragt sich, was aus Schabowskis Mitteilung folgt. Als diensthabender Oberleutnant braucht Schäfer Anweisungen für die weiteren Grenzkontrollen. Doch während sich immer mehr Ausreisewillige vor dem Schlagbaum sammeln, tauchen sämtliche Vorgesetzte Schäfers und sogar die zuständigen Ministerien ab. Schäfer erhält keine Antworten.
Die immer kafkaeskeren Situationen bringen seine Überzeugungen ins Wanken. Als die Stimmung am Schlagbaum in einen Gewaltausbruch zu eskalieren droht, fällt Schäfer auf eigene Faust die mutige Entscheidung, den Grenzübergang zu öffnen.

Florian Henckel von Donnersmark: DAS LEBEN DER ANDEREN (2006) 127 min

Oscar 2007!

Ost-Berlin, November 1984. Der Stasi-Hauptmann Wiesler erhält den Auftrag, den erfolgreichen Schriftsteller Georg Dreymann und dessen Lebensgefährtin, die bekannte Theaterschauspielerin Christa-Maria Sieland, auszuspionieren. Doch was als kühl kalkulierter, karrierefördernder Spitzeldienst geplant war, stürzt Wiesler zusehends in einen schweren moralischen Konflikt: Durch die Beschäftigung mit dem Leben dieser „anderen“ Menschen, mit Kunst und Literatur lernt er Werte wie freies Reden und Denken kennen, die ihm bislang fremd waren. Aber trotz seiner plötzlichen Selbstzweifel sind die Mechanismen des Systems nicht mehr zu stoppen: Wieslers Existenz wird dabei ebenso zerstört wie die Beziehung zwischen Dreymann und Sieland. Als im Jahr 1989 die Mauer fällt, beginnt ein anderes Leben.

Andreas Dresen: ALS WIR TRÄUMTEN (2015) 117 min

Am Stadtrand von Leipzig, kurz nach dem Ende der DDR. Rico, Dani, Paul und Mark, vor nicht allzu langer Zeit noch Pioniere mit rotem Halstuch, werden erwachsen im Wirbel des wiedervereinigten Landes. Was gestern war, gilt heute nicht mehr. Die Nacht wird zum Tag, die Straße zum Abenteuerspielplatz. Wild und ungebärdig ziehen die Jungs durch die Gegend, klauen Autos, probieren Drogen und den neuen Swingerclub. Sie gründen ihre eigene Diskothek, die bald von glatzköpfigen Neonazis belagert wird. Überall Aufbruch, überall Niedergang. Und doch so viele Träume: Ricos Hoffnung auf eine Boxkarriere und Danis Sehnsucht nach der großen Liebe – zu Sternchen, dem schönsten Mädchen, das es je in Leipzig gab …
Was der Leipziger Autor Clemens Meyer 2006 in seinem vielfach ausgezeichneten Debütroman aufschrieb, verdichten Autor Wolfgang Kohlhaase und Regisseur Andreas Dresen zu einer filmischen Parabel über Freundschaft und Verrat, Zuversicht und Illusion, Brutalität und Zärtlichkeit. Sie erzählen die Geschichte einer verlorenen Jugend und präsentieren zugleich ein Spiel um Rebellion und die nicht enden wollende Utopie vom großen Glück. Quelle: 65. Internationale Filmfestspiele Berlin (Katalog)

Andreas Dresen: GUNDERMANN (2018) 128 min

Filmbiografie über das bewegte Leben des DDR-Liedermachers Gerhard Gundermann (1955-1998). Tagsüber arbeitet er als Baggerfahrer im Braunkohletagebau in der Lausitz. Doch abends nach der Schicht steigt er als Sänger auf die Bühne und bewegt die Menschen mit seiner Musik. Er thematisiert Dinge wie Leben, Tod und Sterben, greift aber auch politische und sozialkritische Themen auf. Durch seine sehr persönlich und authentisch wirkenden Lieder avanciert er in den 1980er Jahren zu einem Idol vieler Menschen in der DDR. Zugleich gerät er immer wieder mit der Obrigkeit in Konflikt. Auch nach dem Ende der DDR büßt Gundermann nicht an Popularität ein, im Gegenteil: Seine Fangemeinde wird immer größer. Sogar als sich im Jahr 1995 herausstellt, dass Gundermann als Stasi-Spitzel tätig war, ändert das kaum etwas an seinem Erfolg – wobei er trotz seines guten Einkommens als Musiker auch weiterhin jeden Tag als Baggerfahrer im Braunkohlebergbau arbeitet. 1998 stirbt Gerhard Gundermann an einem Gehirnschlag.

Wolfgang Becker: GOOD BYE, LENIN! (2001) 121 min

 Itä-Saksalaisen Alexin äiti on aktiivinen sosiaalisen edistyksen puolestapuhuja. Eräänä päivänä äiti kokee järkytyksen ja vaipuu koomaan. Sillä välin tapahtuu suuria muutoksia: Berliinin muuri kaadetaan ja Saksat yhdistyvät. Äiti herää koomasta, mutta hänen sydämensä on edelleen niin heikko että pieninkin järkytys voisi olla kohtalokas. Alex uskoo, että muurin murtuminen ja kapitalismin tulo Itä-Saksaan olisivat äidille liikaa. Hän päättää hoitaa äitiä kotona ja ylläpitää mennyttä Itä-Saksaa. Tehtävä muuttuu päivä päivältä vaikeammaksi, kun kaikki rahasta suolakurkkuihin on muuttunut ja äiti haluaa voimistuessaan katsoa uutisia ja käydä ulkona. 

Wolfgang Beckers großer Kinoerfolg reaktiviert die DDR zu neuem Leben: Alex erlebt das Jahr 1989 im Arbeiter-und-Bauern-Staat nicht gerade politisch engagiert. Als seine Mutter, die gerade ihre Auszeichnung als „Heldin der Arbeit“ erwartet, ihn dennoch auf einer Demonstrationen entdeckt, fällt sie nach einem Herzanfall ins Koma, noch bevor die Mauer fällt. Monate später erwacht sie, und weil ihr schwaches Herz ausdrücklich der Schonung bedarf, soll sie nichts von dem Untergang der DDR und den dramatischen Neuerungen erfahren. Alex, unterstützt von seiner Schwester Ariane und seinem Arbeitskollegen Denis, arrangiert alles in der bereits neu gestylten Wohnung wieder nach DDR-„Schick“ und achtet darauf, dass nichts im Blickfeld der Pflegebedürftigen die Veränderungen verrät. Das erweist sich zusehends als keine leichte Übung, denn schon bald verlangt die überzeugte Sozialistin auch nach Informationen und also der „Aktuellen Kamera“. Doch auch dafür findet Alex eine Lösung, mit der die Wirklichkeit in einem ganz neuen Licht erscheint.