Liebe Beatrice,

jetzt ist auch noch die Zeit umgestellt worden. Obwohl seit ein paar Jahren sehr umstritten in ganz Europa, eine wirklich zeitgemäße Angelegenheit: Jetlag ohne zu fliegen. Genuss ohne Flugscham. Ich fahre nun erst mal nach Helsinki mit der Bahn. Aber nicht mehr lange hin, dann werde auch ich wieder über Riga nach Berlin düsen. Ja, da bin ich mal wieder ziemlich herbstlich gestimmt, soll ich deutlicher werden? – Aus der Heimat kommt eine SMS und wünscht mir, meine Zeit in Finnland solle sich „dehnen“, denn (wörtlich): „hier ist es furchtbar“. Na, danke. Das hat mir gerade noch gefehlt.

Aber jetzt gehts ab nach Helsinki zur Buchmesse. Helsinki ist ganz deutlich Hauptstadt. Größere Bevölkerungsdichte. Und: Wenn man „Tampere Underground“ googelt, wird man auf Pispala verwiesen, googelt man hingegen „Helsinki Underground“, zeigen sie einem die U-Bahn. Auch haben sie dem Konsum noch schlimmere Vertikalen und Horizontalen gebaut, kaum dass man aus dem Bahnhof raus ist, aber auch einiges an Geld in die Kultur gesteckt.

Beispielsweise in eine Bibliothek, auf die zurecht alle stolz sein können. Was brauchen die Lesenden, diese seltsam seltene Sorte Menschen, ja was? Ruhe und Weite mitten im Trubel. Büchermassen, die einen nicht erschlagen. Das Gefühl, irgendwie doch noch drüberzustehen, obwohl man drin ertrinken könnte, in der Flut an Wissen und Erfindungskraft. Deshalb die Wogen der Architektur und die halbhohen Regale – als Planken sozusagen, an die man sich klammern kann. Das muss wohl die Idee gewesen sein. – In der deutschsprachigen Abteilung das Buch „Erbmütter-Welttöchter“ vom Eichenspinner-Verlag (zwei samische Autorinnen), also aus „meinem“ Verlag. Draußen regnete und schneite es dann auch noch, ich las „Psychedelia and other colors“ von Rob Chapman, Name Dropping, Name Dropping …, da hätte ich genauso gut im Regen und Schnee herumgehen können. Blöd, dass mir als freier Tag nach der Buchmesse ausgerechnet der Montag geblieben war. Schließtag aller Museen bis auf drei. Zwei habe ich dann doch noch besucht.

Das „Amos Rex“ wird meistens von der Rückseite her abgebildet, weil es da aussieht, als hebe ein Tiefseeungeheuer seine Glubschaugen aus dem Asphalt. Touristengruppen laufen dann auch gleich den schuppigen Hügel rauf und lassen sich da fotografieren. Die Vorderseite des Hauses erinnert eher an einen Busbahnhof der 70er Jahre, aber sehr hübsch, also eher wie ein Nachbau für einen späteren Hollywoodfilm über diese Zeit. Passende Kulisse für ein Museum, das von den Ideen der Postmoderne seligen Angedenkens inspiriert zu sein scheint. Aktuell zu sehen war allerdings u. a. eine thematisch geordnete Werkschau: „Birger Carlstedt. 1907-1975“. Ein klassischer Modernist, der die Strömungen seiner Zeit aufgriff und sich aneignete. – Im HAM (Helsinki Art Museum), das im Tennispalast untergebracht ist, sah ich sozusagen parallel: „Ellen Thesleff. 1869–1954“. – Die Problematik genialer Künstler in Ländern, die von Paris, London, Berlin oder New York aus eher am Rande wahrgenommen werden. Mit neuen Ideen und gewissen Erfolgen im Ausland kehren die Begabten nach einer prägenden Zeit in die Heimat zurück, sie genießen einen Vorschuss an Aufmerksamkeit , der sich aber in internationales Ansehen nicht ummünzen lässt. Immerhin gelten sie nicht als Prophet im eigenen Land, sind etabliert, werden gefeiert, aber doch als ein Fremdkörper, wenngleich ein willkommener.

Großes Aber. Einerseits, andererseits. National ein Star, die Weltgeschichte spielt anderswo. Dabei haben sie durchaus wichtiges zu sagen. Sie haben ein Volk. Sie haben ein Land im Rücken. Sie modifizieren die internationalen Trends und fügen sie in die nationale Geschichte ein, über die der globalisierende Blick gern hinweggeht.

Man kann das freilich auch anders sehen, einfach als Nachvollzug.

Aber das würde dem ausgeprägten Personalstil und vielen Einzelbildern nicht gerecht. Schon gar nicht bei Ellen Thesleff, die mit ihrem leicht spinnerten, ätherischen Expressionismus einem ganz anderen Anspruch folgte. – Im Zug nach Helsinki trafen wir übrigens Nickel Pallat (früher Ton Steine Scherben), der für das Vertriebslabel Indigo auf der Weltmusikmesse in Tampere war. Cooler Typ. Nina verriet im Gespräch, dass sie gern mal Helge Schneider nach Finnland holen würde. Als Jazzer, nicht als Komiker. Kann ich mir gut vorstellen.

Der Weltmusikbegriff ist natürlich auch ein kolonialisierender. Darf man nicht vergessen. Pallat machte mich auf ein Buch von Chico Buarque, dem Brasilianer, aufmerksam. In Brasilien wurde ja als Gegenkonzept zum Kulturkolonialismus das Konzept des „kulturellen Kannibalismus“ entwickelt. Ähnlich wie der Jazz verleibt sich die brasilianische Kunst und Musik alles ein, was nicht bei drei auf’m Baum ist. Aber wo hört das Fressen auf, und wo beginnt die Vergiftung. Wer frisst wen?

Das sind so Fragen.

Tampere soll ja jetzt auch eine Straßenbahn bekommen. Na, hoffentlich kommt keiner auf die Idee, die dafür benötigten Millionen ausgerechnet an der Kultur einzusparen. He, ihr wollt Kulturhauptstadt werden! Wie Chemnitz. Und ich wünsche das beiden Städten mittlerweile.

Solche Einsparungen im Kulturhaushalt treffen eh immer nur die Kleinen, deren Arbeit dann nicht zählt. Wie das Laikku vielleicht. Bei all der Mühe, die zum Beispiel Nina sich dort gibt. Man weiß doch, am Ende kleckert sich aus den Einsparungen, die im kulturellen Bereich anfallen, eh niemals das benötigte Geld zusammen. Das ist immer nur Symbolpolitik, um Neuverschuldung zu rechtfertigen: Seht her, wie schmerzhaft wir uns ins eigene Fleisch schneiden. Dabei ist die Soziokultur … – au weia, jetzt fange ich schon an, mein gesellschaftskritisches Genörgel nach Finnland zu exportieren! Da wird es wirklich Zeit, dass sie mich wieder nach Deutschland abfliegen lassen. Und tschüss. – Jedenfalls wünsche ich Nina und allen, dass es nicht so schlimm kommt, wie es kommen könnte.

Die Zeit in Tampere war sehr schön, ich bin dankbar. Manchmal war’s auch anstrengend, und oft saß ich müde im Bus. Nina hat ein Gedicht geschrieben, wie sich Finnisch dann anhört. Nachtfinnisch sozusagen. Dämmerungsfinnisch. Immer wieder hört man dieses „Jaa“. Mit einem offenen „O“ am Ende, das ins „A“ hinübergleitet. (Dem sächsischen Seufzer nicht unähnlich.) Es klingt, als wäre den Leuten hier das Trostbedürfnis der anderen – aller anderen – seit Ewigkeiten bekannt. Ich ahne, dass Finnland auf einem großen Sprung in die ungewisse Zukunft ist, und sicher wird nicht jeder und jede dabei mitgenommen. Man schaue sich die Digitalisierung an, den Umgang mit dem Geld, den ganzen Karten. Es gibt Untröstliche. Es wird mehr davon geben. Und gerade für die erklingt dieses „Jaa“ wie ein Refrain, immer und immer wieder.

Das ist in Deutschland ganz anders. Da veranstalten sie Talkshows im Fernsehen: „Brauchen wir vielleicht mehr Empathie?“ – Jaa…

Liebe Beatrice, das war’s dann wohl. Tampere. Mein Fazit: Hätte ruhig länger dauern dürfen. Aber es war auch deshalb so gut, weil das Programm so fordernd war und weil die Leute hier so toll sind. Ich sag mal: alle. Obwohl ich natürlich nicht alle kennengelernt habe. Aber zum Abschied.

Gruß und Kuss.

Hans

***

Kirje muusalle (5) 27. lokakuuta 2019

Rakas Beatrice,

taas on siirrytty talviaikaan. Koko Euroopassa parin vuoden ajan kovin kiistelty teema onkin nyt todella ajankohtainen: jetlag lentämättä. Nautinto ilman häpeää lentämisestä. Matkustan nyt kuitenkin ensin junalla Helsinkiin. Muttei aikaakaan, kun jo kiidän Riian kautta Berliiniin. Kyllä, olen taas melko syksyisessä vireessä, pitäisiköhän minun yrittää olla selkeämpi? – Kotimaastani tulleessa tekstiviestissä toivotaan, että oleskeluni Suomessa ”venyisi”, sillä (sanatarkasti): ”täällä on kamalaa”. Voi kiitos. Tämä se vielä puuttuikin.

Nyt joka tapauksessa Helsinkiin kirjamessuille. Helsinki on aivan ilmiselvä pääkaupunki. Suurempi asukastiheys. Ja: jos googlaat sanoilla ”Tampere Underground”, ohjataan sinut Pispalaan, kun taas googlaus sanoilla ”Helsinki Undergound” antaa tulokseksi metron. Sen lisäksi on kuluttamista varten rakennettu pysty- ja vaakasuunnassa vielä pahempaakin, tuskin ennätät ulos asemarakennuksesta, mutta on rahaa toki sijoitettu myös kulttuuriin.

Esimerkiksi kirjastoon, josta kaikki voivat olla ylpeitä. Mitä tarvitsevat lukevat, tuo harvinainen ihmislaji, niin mitä? Rauhaa ja tilaa hälinän keskellä. Kirjamassoja, jotka eivät lyö hengiltä. Tunteen, että kaiken voi jollakin lailla kestää, vaikka siihen voisi hyvin hukkuakin, tuohon tiedon ja uuden keksimisen tulvaan. Siksi aaltoilevaa arkkitehtuuria ja puolikorkeat hyllyt – niin sanotusti parruina, joihin voi takertua. Tämä on varmaankin ollut ajatus taustalla.  – Saksankielisellä osastolla Eichenspinner-kustantamon, siis ”minun” kustantamoni, kirja ”Erbmütter-Welttöchter” (kahdelta saamelaiselta kirjailijalta). Ulkona satoi kaiken päälle vettä ja lunta, luin Ron Chapmanin ”Psychedelia and other colors”, julkkiksia, julkkiksia… yhtä hyvin olisin voinut kävellä ympäriinsä sateessa ja lumessa. Ikävää, että minulle jäi vapaapäiväksi kirjamessujen jälkeen juuri maanantai. Museot olivat kolmea lukuun ottamatta kiinni. Kävin kahdessa.

Amos Rex kuvataan usein takaa, koska sieltä käsin se näyttää kuin syvänmerenhirviön mulkosilmät olisivat tunkeutumassa asfaltista. Turistiryhmät rientävät suomuista kukkulaa ylös ja otattavat kuvia itsestään. Rakennuksen julkisivu muistuttaa 70-lukulaista linja-autoasemaa, sievää sellaista, siis kuin kopio tuon ajan myöhäisistä Hollywood-elokuvista. Sopiva kulissi museolle, jota postmodernin aatteen muisto mitä ilmeisimmin on inspiroinut. Tällä hetkellä ohjelmassa on mm. temaattisesti järjestetty näyttely ”Birger Carlstedt 1907−1975”. Klassinen modernisti, joka tarttui aikansa virtauksiin ja omaksui ne. − HAM:issa (Helsingin taidemuseo), joka sijaitsee Tennispalatsissa, kävin katsomassa niin sanotusti rinnakkaisen näyttelyn ”Ellen Thesleff 1869−1954”. – Nerokkaiden taiteilijoiden problematiikkaa maissa, jotka Pariisista, Lontoosta, Berliinistä tai New Yorkista käsin tiedostetaan vain ohimennen. Lahjakkuudet palaavat ulkomailla menestystä saatuaan uusine ideoineen takaisin kotimaahansa, saavat osakseen ennakkohuomiota, joka ei kuitenkaan muutu kansainväliseksi arvostukseksi. He eivät siltikään ole profeettoja omalla maallaan, vakiinnuttavat kyllä asemansa ja ovat juhlittuja mutta silti vieraita, vaikkakin tervetulleita sellaisia.

Suuri mutta. Toisaalta ja toisaalta. Kansallisella tasolla tähti, maailmanhistoria tehdään jossakin muualla. Ja samalla heillä on tärkeää sanottavaa. Heillä on kansa. Heillä on maa selustanaan. He muokkaavat kansainvälisiä trendejä ja yhdistävät ne kansallisiin tarinoihin, joiden yli globalisoiva katse niin helposti pyyhkäisee.

Tästä voi tietysti olla monta mieltä, selityksenä vain.

Mutta se ei olisi oikein taiteilijan omalle tyylille eikä monille yksittäisille kuville. Ei etenkään Ellen Thesleffin kohdalla, jonka aavistuksen hullu, eteerinen ekspressionismi oli aivan omalla tasollaan. – Junassa matkalla Helsinkiin tapasimme muuten Nickel Pallatin (ent. Ton Steine Scherben), joka osallistui Tampereen maailmanmusiikkimessuille edustaen Indigo-brändiä. Mahtava tyyppi. Nina paljasti, että kutsuisi Helge Schneiderin mielellään Suomeen. Jazzmuusikkona, ei koomikkona. Voin hyvin uskoa.

Termi maailmanmusiikki on tietysti kolonialisoiva. Sitä ei pidä unohtaa. Pallat kertoi minulle brasilialaisen Chico Buarquen kirjasta. Brasiliassa kehitettiin kulttuurikolonialismin vastavoimaksi ”kulttuurillisen kannibalismin” konsepti. Samoin kuin jazzissa yhdistyy brasilialaisessa taiteessa ja musiikissa kaikki, mikä ei pääse riittävän nopeasti pakoon. Mutta milloin syöminen loppuu ja missä kohtaa myrkyttäminen alkaa? Kuka syö kenet?

Siinä kysymyksiä.

Tampere saa pian oman raitiotiensä. No, toivottavasti kukaan ei saa päähänsä ottaa siihen tarvittavia rahoja juuri kulttuurilta. Tehän haluatte kulttuuripääkaupungiksi! Kuten Chemnitz. Toivon sitä kummallekin kaupungille.

Kulttuurista säästäminen osuu aina pienimpiin, joiden työllä ei katsota olevan merkitystä. Kuten ehkä Laikkuun. Huolimatta kaikesta vaivasta, jota Nina sen eteen näkee. Sehän tiedetään, ettei kulttuuriin kohdistettavista säästöistä koskaan saada riittävää summaa kasaan. On kyse vain symbolisesta politiikasta, jolla oikeutetaan lisävelka: katsokaa, miten kipeästi leikkaamme omaa lihaamme. Tällöin sosiokulttuuri… − auts, nyt alan taas tuoda yhteiskuntakriittistä nurinaani Suomeen! On varmaankin oikea hetki lähettää minut takaisin Saksaan. Heippa. – Toivon joka tapauksessa Ninan ja kaikkien muidenkin puolesta, ettei lopulta käy niin huonosti kuin voisi käydä.

Tampereella viettämäni aika on ollut todella hienoa, olen siitä kiitollinen. Toisinaan se on ollut myös raskasta, ja bussissa istuessani olen usein ollut väsynyt. Nina kirjoitti runon siitä, miltä suomen kieli silloin kuulostaa. Yösuomea niin sanotusti. Hämäräsuomea. Aina kuuluu tuo sana ”Jaa”. Lopussa avoin ”O”, joka jatkuu A:na. (Ei kovinkaan erilainen kuin saksilainen huokaus.) Se kuulostaa siltä kuin ihmiset olisivat jo ikuisuuden tiedostaneen muiden – kaikkien muiden – tarpeen saada lohdutusta. Aavistelen Suomen olevan menossa valtavalla loikalla kohti tuntematonta, eikä kaikkia varmastikaan oteta mukaan. Katsokaapa digitalisoitumista, suhtautumista rahaan, kaikkeen. On lohduttomia ihmisiä. Heitä tulee jatkossa enemmän. Ja juuri heidän korvissaan tämä ”Jaa” kuulostaa kertosäkeeltä, yhä uudestaan ja uudestaan toistuvalta.

Saksassa on aivan toisin. Siellä esitetään televisiossa keskusteluohjelmia: ”Tarvitsisimmekohan me enemmän empatiaa?” – Jaa…

Rakas Beatrice, tässäpä se sitten kai oli. Tampere. Tiivistetysti: olisi mainiosti voinut jatkua pidempäänkin. Hyvää oli juuri se, että ohjelma oli niin haastava ja että ihmiset täällä ovat niin mahtavia. Toteanpahan vain: kaikki. Vaikken tietysti kaikkiin tutustunutkaan. Mutta lähtiäisiksi.

Terveisiä ja suukkoja

Hans

Käännös Anne Kilpi

Liebe Beatrice,

im Herrenhaus des Fabrikgeländes von Hiedanranta, in der Galeria Muuntotila, was laut Google-Übersetzer auf Deutsch Konvertierungsmodus heißt, residiert der Künstler und Kultureventmanager Janne Rahkila. Ich sage: residiert, weil ich ja auch „residiere“. Zwar gibt es noch Nina Dannert vom Finnisch-deutschen Kulturzentrum als meine Betreuerin, es ist also ein betreutes Residieren, aber sonst bin ich mein eigener Chef.

(Beschweren kann ich mich nicht. Ohne Nina liefe ich wahrscheinlich immer noch wie ein Blinder – und vor allem stumm – durch die Gegend. Danke dafür.)

Bei Janne Rahkila hingegen herrschen Ökologie, Gemeinschaft und Nichtdiskriminierung – die Werte von Hiedanranta, einem Ort, an dem Bürger, Unternehmen und Gemeinden eine lebendige, vielfältige und nachhaltige Stadtkultur entwickeln. (Website) So sind der Skateboard Kennel DIY, das Cultural Space Drying House und die Gemeinschaft der Künstler und Handwerker, die Hiedanranta Paja, bereits in der Region tätig. Die kulturellen Aktivitäten dort werden von den Kulturdiensten der Stadt Tampere koordiniert. Wir sahen dort ehemalige Werkshallen bis unter’s Dach mit Graffiti bemalt und waren in einer Werkstatt für Schuhe, Polster, Taschen, Geldbeutel. Nebenan das Atelier eines Künstlerehepaars, er ein Landschaftsmaler, sie Illustratorin u. a. von Kinderbüchern. Im Herrenhaus die Yogagruppe und verschiedene Handarbeitsgruppen.

Die Galerie Muuntotila, die übrigens mit der Galerie Rajatila im Stadtzentrum (am Nordende der Parkallee Hämeenpuisto) verbandelt ist, zeigt aktuell den Künstler Dino Vapaavuori (Free Mountain) mit der Ausstellung „Werk Room” (in dieser Schreibweise), die sich mit der Drag-Queen-Ikone RuPaul beschäftigt. Stilistisch wird in schrillen Leuchtfarben zwischen Neonreklame und Graffiti auf den Glam-Rock der 70er Jahre und die New Wave der 80er angespielt. Mitunter sieht das aus, als wär’s mit Lippenstift, Schminke und Eyeliner gemalt. Glitter! – Die Malerei sprüht Funken und schmiert manchmal.

Ich würde es exhibitionistischen Expressionismus nennen. Provokationslust und Blasiertheit treffen sich auf der schamlosen, wilden Feier des gebrochenen Selbst. Im Kontrast dazu stehen die relativ kleinen, eher häuslichen Formate, aus denen heraus der Aufruhr startet.

Hiedanranta ist, wie Janne Rakhila erklärt, und auch die anderen Mieter, Künstler und Handwerker, beklagen es, ein guter Ort auf Zeit. Nicht mehr lange, dann wird der Freiraum dem Bau von Betongold in bester Lage weichen müssen. Es ist wie überall. Die Soziokultur richtet sich in der Zwischennutzung ein, dann werden die Grundstücke für Geschäftsleute interessant und die Avantgarde – der Underground, wie man in Tampere sagt – muss weiterziehen.

Doch bis dahin wird das Areal bespielt, und die umliegende Gegend liefert das Publikum dafür. Um es mit Dino Vapaavuori zu sagen: „um Glitzer in diese politisch bluesige Atmosphäre zu bringen“. So soll es sein.

Apropos Underground: Die schon erwähnte Galerie Rajatila zeigt im Kellergeschoss die Arbeiten von Laura Impola, einer jungen Künstlerin, geb. 1988, die sich mit Sprache beschäftigt, Wörter verdreht, manchmal buchstäblich in Spiegelschrift, manchmal aus lauter Lust am Nonsens. Aber wer mit Sprache spielt, der oder die treibt natürlich immer ein ernstes Spiel. Gerade das Misslingen der Kommunikation führt oft die Wahrheit vor Augen. Fehler wissen mehr über uns zu sagen, als Eloquenz sich träumen lässt. Im Keller von Rjatila hat die Künstlerin/Poetin schwarze Sprechblasen-Kissen mit ihren Wörtern aufgehängt und fordert ausdrücklich dazu auf, sich drunter zu stellen, Fotos zu machen und diese in den Netzwerken zu teilen. – Eine irgendwie Geistesverwandte, denke ich.

Im Buchladen der Galerie noch eine weitere Entdeckung: Emilia Mäkelä, die malt und zeichnet, wie viele hier in ihrer Generation vom Comic inspiriert, aber sehr eigenständig. Unter den anderen Büchern sticht ihr „Infinite Justice“ auf jeden Fall heraus.

Tampere hat überhaupt viele Künstler. Auf einer Filmvorführung im Kulturzentrum Laikku (wo unter anderem Nina Dannert residiert; hier könnte ich den Kreis schließen für heute, aber nein …), im Laikku also fand ich mich neulich in einer Menge von Künstlern wieder, die über Nachlässe und den Umgang damit bis hin zur Kunstvernichtung diskutierten … Und das waren beileibe nicht alle, wie mir versichert wurde. Von der Rajatila-Webseite ausgehend lassen sich Abend für Abend neue, tolle Entdeckungen machen. Ich bin aber leibhaftig in Tampere und muss nicht bis in die Nacht im Internet sein. Das Lenin-Museum habe ich auch noch nicht besucht. Und was ist mit dem Vastavirta Klub?

Liebe Beatrice, ich weiß, das klingt jetzt alles wieder sehr nach Kunstkritik, was ich hier schreibe. Du kennst mich ja. Immer im Dienst. Und anschließend müde. Weil das inspiriert. Gruß und Kuss. Fortsetzung folgt.

______________________________________________________________________

Kirje muusalle 3

Tampereella 16. lokakuuta 2019

Rakas Beatrice,

Hiedanrannan tehdasalueen kartanossa, Galleria Muuntotilassa, jonka nimi Google-kääntäjän mukaan on saksaksi Konvertierungsmodus, pitää hoviaan taiteilija ja kulttuuritapahtumavastaava Janne Rahkila. Sanon: ”pitää hovia”, koska minähän myös ”pidän hovia”. Tukenani on toki Nina Dannert Tampereen saksalaisesta kulttuurikeskuksesta, kyse on siis tuetusta hovinpidosta, vaikka olenkin itse oma pomoni.

(En voi valittaa. Ilman Ninaa hapuilisin todennäköisesti yhä sokeana – ja ennen muuta mykkänä – ympäriinsä. Kiitos kaikesta.)

Janne Rahkilan huomassa vallitsevat ekologisuus, yhteisöllisyys ja syrjimättömyys – Hiedanrannan arvot. Paikan, jossa asukkaat, yritykset ja yhteisöt kehittävät elävää, monipuolista ja kestävää kaupunkikulttuuria. (Internetsivu) Seudulla toimivat jo Skateboard Kennel DIY, Cultural Space Drying House sekä taiteilijoiden ja käsityöläisten yhteisö Hiedanrannan Paja. Kulttuuriaktiviteetteja koordinoi Tampereen kaupungin kulttuuripalveluiden yksikkö. Vanhat tehdashallit on lattiasta kattoon maalattu graffitein, ja yhdessä työpajassa valmistettiin kenkiä, tyynyjä, laukkuja ja rahapusseja. Naapurissa taiteilija-avioparin ateljee, mies maalaa maisemia, vaimo kuvittaa mm. lastenkirjoja. Kartanossa joogaryhmä ja useita käsityöryhmiä.

Galleria Muuntotilassa, joka liittyy kaupungin keskustassa (Hämeenpuiston pohjoispäässä) sijaitsevaan Galleria Rajatilaan, on tällä hetkellä taiteilija Dino Vapaavuoren näyttely ”Werk Room” (juuri näin kirjoitettuna), aiheena drag-kuningatar RuPaul. Kirkkaat neonvärit, värivalot ja graffitit tuovat tyylitellen välähdyksiä 70-luvun glam rock -kaudelta ja 80-luvun uudesta aallosta. Välistä kaikki näyttää huulipunalla, meikkiväreillä ja rajauskynillä maalatulta. Glitteriä! Maalaustaide osaa joskus kipinöidä ja tehdä vaikutuksen.

Luonnehtisin sitä ekshibitionistiseksi ekspressionismiksi. Provokatiivisuus ja itseriittoisuus kohtaavat rikkoutuneen minuuden häpeämättömässä, villissä juhlassa. Kontrastina ovat melko pienet, pikemminkin kotoisat muodot, joista tunteiden myllerrys kumpuaa.

Hiedanranta on, kuten Janne Rahkila ja muut vuokralaiset, taiteilijat ja käsityöläiset, harmittelevat, hyvä mutta väliaikainen paikka. Ei mene enää pitkään, kun tila joutuu väistymään parhaalta paikalta betonikullan tieltä. Sama juttu kaikkialla. Sosiokulttuuri taipuu tilapäisyyteen, sitten liikemiehet kiinnostuvat tonteista ja avantgarde – tai underground, kuten Tampereella sanotaan – saa siirtyä.

Mutta siihen saakka aluetta käytetään, ja yleisö tulee ympäröivältä seudulta. Dino Vapaavuoren sanoin: ”iloa ja glitteriä tähän poliittisesti synkkään ilmapiiriin”. Niin sen kuuluu olla.

Undergroundista puheen ollen: jo mainitsemani Galleria Rajatilan kellarikerroksessa on esillä Laura Impolan töitä, nuoren vuonna 1988 syntyneen taiteilijan, joka toimii kielen parissa, vääntelee ja kääntelee sanoja, joskus kirjaimellisesti peilikirjoituksena, joskus silkasta nonsensen ilosta. Mutta kielellä pelaileva on leikissään toki aina tosissaan. Juuri kommunikaatiossa epäonnistuminen tuo usein totuuden silmiemme eteen. Virheet kertovat meistä enemmän kuin kaunopuheisuus voi kuvitellakaan. Taiteilija-runoilija on ripustanut Rajatilan kellariin mustia puhekuplatyynyjä, joihin hän on kirjoittanut sanojaan ja kehottaa painokkaasti vierasta asettumaan niiden alle, ottamaan valokuvia ja jakamaan ne netissä. Jollakin tapaa sukulaissieluni, luulen.

Vielä yksi löytö gallerian kirjakaupasta: Emilia Mäkelä, joka piirtää ja maalaa, monien ikätovereidensa tavoin sarjakuvista inspiraatiota saaneena mutta erittäin omaperäisesti. Hänen teoksensa ”Infinite Justice” erottuu muiden kirjojen joukosta.

Tampereella on ylipäätään paljon taiteilijoita. Kulttuurikeskus Laikussa (missä mm. Nina Dannert pitää hovia; tähän voisinkin sulkea tämänkertaisen ympyrän, mutta ehei…) järjestetyssä elokuvanäytöksessä, siis Laikussa, löysin itseni jälleen monilukuisesta taiteilijoiden joukosta, jossa keskusteltiin hinnanalennuksista ja niihin suhtautumisesta aina taiteen tuhoamiseen saakka… Eikä tässä suinkaan vielä kaikki, kuten minulle vakuuteltiin. Rajatilan nettisivuston mukaan upeita kohteita riittää illasta toiseen. Mutta minähän olen Tampereella aivan ilmielävänä eikä minulla siis ole tarvetta roikkua yöhön asti netissä. Lenin-museossa en ole vielä käynyt. Ja miten olisi Vastavirta-Klubi?

Rakas Beatrice, tiedän, että kaikki kirjoittamani kuulostaa jälleen paljolti taidekritiikiltä. Kyllähän sinä minut tunnet. Aina töissä. Ja sen jälkeen väsynyt. Koska se inspiroi. Terveisiä ja suukkoja. Jatkoa seuraa.

Suomentanut Anne Kilpi

______________________________________________________________________

Hans Brinkmann liest im Kansankioski . Foto: Nina Dannert.

Brief an die Muse (2) – Tampere, 14.10.2019

Liebe Beatrice,

wie du weißt, wollte ich niemals ein Paradiso schreiben, sondern, wenn schon, ein Inferno. Das fand ich lange spannender. Aber im Lauf meines Lebens wurde mir klar, wie langweilig dieses ganze Thema ist. Reich des Bösen, Welt der Guten. Das Leben – ist es nicht eher wie das Hüpfspiel von Himmel und Hölle, dessen Zeichnung mit Kreide damals, als wir Kinder waren, oft auf Bürgersteigen zu sehen war? Nur in Sprüngen zu begreifen?

Wie komme ich darauf? Gerade jetzt und hier. – Liegt es daran, dass mir der Maler Lars Holmström, den ich kurz kennenlernte, seine Visitenkarte gab, auf der sein Werk „Paradisus“ (2013, Holzfaserplatte, Metall und Ölmalerei, 100 x 300 x 6 cm) abgebildet ist? Oder ist es, weil mich auch hierher, bis ins ruhige Haihara, noch die deutschen Belange verfolgen? Ein Anschlag auf die Synagoge in Halle/Saale hat zwei Todesopfer gefordert, zufällig in die Schusslinie geratene Passanten. Zwei weiter sind schwer verletzt. Von Studenten werde ich nach der DDR gefragt, nach Kapitalismus und Kommunismus, und das Publikum im Finnischen Buchmuseum Pukstaavi in Sastamala möchte wissen, was ich gefühlt habe, als vor dreißig Jahren die Mauer fiel. Wie ich anderntags aus dem Arboretum komme – auch im Herbst (oder für mich als Herbst-Liebhaber: erst recht im Herbst) ein beinahe paradiesischer Ort –, finde ich mich zwischen lauter Gebäuden medizinischer Einrichtungen wieder, auf dem Übersichtsplan entdecke ich zweimal das Wort „Poliklinik“. Eine DDR-Erinnerung wie die Bezeichnung „Broiler“ für`s Hähnchenfleisch im Supermarkt.

Der Reihe nach: Lars Holmströms „Paradisus“ ist ein Konstrukt aus drei grünen, gemalten Balken auf weißem Grund, waagerecht die ganze Bildfläche umfassend, ein Stapel von Horizontlinien vielleicht, vor die senkrecht ein Zaun aus zwölf schwarzen Latten gesetzt ist, der sich in der Mitte teilt und den Blick frei gibt auf das, was er absperrt. Aber konkret wird der Künstler an dieser Stelle nicht. Sein Bild hält sich ans Bilderverbot für den Ort, aus dem wir vertrieben sind. Der Blick zurück sagt nur: Es gibt keinen Weg zurück. Gemalte Löcher zur Verschraubung oder Vernagelung der Bildelemente deuten an, dass auch die Kunst keinen Schlüssel zum Verlorenen besitzt, sie kann bloß die Trauer um den Verlust und die Sehnsucht nach Wiedererlangung gültig zu formulieren versuchen. – So sehe ich das. So sagt es mir das Bild. Andere werden es vielleicht anders deuten.

Das überraschende Auftauchen der DDR-Begriffe, wie auch manch andere Ähnlichkeit zwischen dem, was einst im Osten Deutschlands auch gewollt und was in Finnland, freilich auf entgegengesetzter sozialökonomischer Basis, eine Selbstverständlichkeit ist (den deutschen Arbeiter- und Bauernstaat beschämt es weit über sein Ende hinaus), deute ich so: In ihren besten Momenten löste sich die DDR sowohl von der Fixierung auf den Großen Bruder im Osten, die UdSSR, als auch den Staat der Brüder und Schwestern im Westen, statt dessen blickte sie über den deutsch-deutschen Tellerrand hinaus. Beispielsweise nach Norden. Vielleicht auch nur, um nicht die Bundesrepublik nachzuäffen.

Wie auch heutzutage, fällt mir ein, die chinesischen Kommunisten, wenn sie den Kapitalismus aufbauen, lieber die Gesellschaftsmodelle ihrer asiatischen Nachbarn abkupfern, als sich ein Beispiel an jenen Ländern zu nehmen, die meinen, die Marktwirtschaft erfunden und die Wahrheit gepachtet zu haben. Das muss man nicht gut finden, kann man aber verstehen, wenn man die deutsche Selbstbespiegelung nicht für den Weltnabel hält. – Dann kann man auch den Nobelpreis für Peter Handke wie den für Olga Tokarczuk begrüßen. Gratulation an dieser Stelle an Arja Rinnekangas, die Handke ins Finnische bringt, und an Lurra editions, den Verlag des Autors hierzulande. (Ich weiß, Beatrice, ich soll nicht politisieren und schon gar nicht immer so riskant. Aber es geht um Handke, den sanften Choleriker, und es geht gegen das Fertigwerden mit der Welt durch die Sprache der Schuldsprüche, die dorthin gehört, wo dem Urteil die gesetzliche Strafe folgt – vor Gericht; Literatur kann keine Kriegsverbrecher einsperren, Journalisten sperren auch niemanden ein, deshalb sollten sie auch nicht so tun und reden, als könnten sie’s. Literatur spricht eine andere Sprache, sie setzt nach dem Urteil an. Und bei der eigenen Ohnmacht. Im Namen des Lebens, das ein Schuldspruch nie erfassen kann. Ich bin auf Handkes Rede in Stockholm gespannt.

Selbstverständlich gehören Kriegsverbrecher hinter Gitter. Das ist doch gar keine Frage.

Aber die Existenzberechtigung von Literatur, um die heutzutage auch gekämpft werden muss – und von Literaten allemal, ergibt sich nicht daraus, dass man erklärt: Ich schließe mich dem letzten Wort meines Vorredners an.

Es gibt kein letztes Wort. Deshalb gibt es die Literatur. Sie hat immer der andere Text zum selben Vorgang zu sein. Meine ich.

Ach, ich rege mich schon ab.) –

Über die Vergleichbarkeit und sämtliche Unterschiede im Bildungswesen Finnlands und der DDR hat ja Kathrin Schmidt in ihrem Stadtschreiber-Tagebuch 2017 bereits geschrieben.

All das zu konstatieren beschönigt natürlich nicht die anderen, die miesen Seiten der DDR.

Der Attentäter von Halle soll 27 Jahre alt sein. Ein Kind der Nachwende-Zeit also. Aus was für einem Milieu mag er stammen? Wie wird man so?

Die Diskussion mit den Studierenden an der Uni brachte zutage, dass hierzulande die Fremdenfeindlichkeit, von der ich allerdings noch nichts bemerken konnte, alle, die sie nicht teilen, genauso ratlos macht. Es ist eine Pest.

Liebste Beatrice, ich bin freilich nicht nach Finnland gekommen, um immer nur die die Nase in meinen deutschen Rucksack zu stecken. Die nächsten Briefe an dich werden hoffentlich ausnahmslos finnischen Impressionen gewidmet sein. Etwa dem kulturellen Underground oder dem Lenin-Museum.

Eins nur noch. Was ich empfand, als damals die Mauer fiel, wurde ich gefragt. Nach dreißig Jahren ist mal wieder Zeit der Erinnerung. Und niemand fragt hier, ob ich das scheußliche Ding wiederhaben möchte, das mir sowieso keiner baut. Hoffentlich. Also: Ich war froh darüber. Und erschrocken auch. Es gab kein Zurück mehr. Die Frage, ob ich bleiben oder gehen sollte, die sich immer mehr Leute in meinem Umfeld stellten, hatte sich plötzlich erledigt. Und es ging nur noch voran. Wohin? – Gründe, mich zu fürchten, hätte ich genug gehabt. Aber das Gefühl ging in eine andere Richtung. Erst später war es so, als säße ich in einem Haus und eine Wand wäre weg. So was erlebt man nicht oft. Ich habe es jedenfalls nicht wieder erlebt.

Dies dazu. Gruß und Kuss, bis später.

Kirje muusalle (2)

Tampereella 14. lokakuuta 2019

Rakas Beatrice,

kuten tiedät, en ole koskaan halunnut kirjoittaa paratiisista, vaan, jos kerran kirjoitan, niin sitten helvetistä. Se on kiehtonut minua pitkään. Vuosien mittaan minulle on kuitenkin selvinnyt, miten pitkästyttävä koko aihe itse asiassa on. Pahan valtakunta, hyvien maailma. Elämä – eikö se ole pikemminkin ruutuhyppelyleikki, joka lapsena piirrettiin liidulla asfalttiin ja jota meillä ”Taivaaksi ja helvetiksi” kutsuttiin? Vain loikkina käsitettävissä?

Mikä saa minut ajattelemaan näin? Juuri nyt ja juuri täällä. – Johtuuko se siitä, että taidemaalari Lars Holmström, johon vastikään tutustuin, antoi minulle käyntikorttinsa, jossa on kuva hänen maalauksestaan ”Paradisus” (2013, mdf, metalli, öljymaali, 100 x 300 x 6 cm)? Vai johtuuko se siitä, että Saksan tapahtumat ovat seuranneet minua tännekin, aina rauhaisaan Haiharaan saakka? Isku synagogaan Hallessa vaati kaksi kuolonuhria, kaksi sattumalta tulilinjalle joutunutta ohikulkijaa. Kaksi muuta loukkaantui vakavasti. Opiskelijat kysyvät minulta DDR:stä, kapitalismista ja kommunismista ja yleisö suomalaisen kirjan museossa Pukstaavissa, Sastamalassa, halusi tietää, miltä minusta tuntui, kun muuri kolmekymmentä vuotta sitten murtui. Kun seuraavana päivänä tulen arboretumista – paikka on syksylläkin (ja minun tapauksessani, syksyä rakastava kun olen: varsinkin syksyllä) kuin paratiisi – löydän itseni keskeltä sairaalarakennuksia ja luen alueen kartasta kahdesti sanan ”poliklinikka”. Muisto DDR:stä yhtä lailla kuin kananlihaa tarkoittava sana ”broileri” ruokakaupassa.

Edetään järjestyksessä: Lars Holmströmin ”Paradisus” koostuu kolmesta valkoiselle pohjalle maalatusta vihreästä palkista, jotka yltävät vaakasuunnassa kuvapinta-alan laidasta laitaan, pino horisonttilinjoja kenties, joiden eteen on asetettu kahdestatoista mustasta säleestä muodostuva aita, joka kuvan keskellä katkeaa ja vapauttaa näkymän sinne, minkä aita sulkee taakseen. Konkretiaa taiteilija ei tässä kohtaa kuitenkaan tarjoa. Kuva noudattaa kieltoa kuvata paikkaa, josta meidät on karkotettu. Näkymä taaksepäin sanoo vain: paluuta ei ole. Maalatut ruuvien tai naulojen reiät antavat ymmärtää, ettei taiteellakaan ole hallussaan avainta sinne, mikä on menetetty, se voi ainoastaan yrittää tehdä näkyväksi menettämisen surun sekä takaisinsaamisen kaipuun. – Näin minä sen näen. Näin tuo kuva minulle puhuu. Joku toinen voi kokea sen toisin.

DDR-käsitteiden yllättävän esiintulon samoin kuin useat muut yhtäläisyydet liittyen siihen, mitä Itä-Saksassa aikanaan haluttiin ja mikä Suomessa, tietenkin aivan päinvastaista sosioekonomista taustaa vasten, pidetään itsestäänselvyytenä (saksalaista työläis- ja talonpoikaisvaltiota tämä nolostuttaa loputtomiin) tulkitsen seuraavasti: hienoimpina hetkinään DDR vapautui sidoksistaan sekä isoveljeen idässä, Neuvostoliittoon, että veli- ja sisarvaltioon lännessä ja kohotti sen sijaan katseensa yli saksalais-saksalaisen laatikon reunan. Esimerkiksi pohjoiseen. Ehkä vain siksi, ettei tulisi apinoineeksi Länsi-Saksaa.

Kuten vielä nykyäänkin, tuli mieleeni, kun kiinalaiset kommunistit kapitalismia rakentaessaan katsovat mieluummin mallia aasialaisten naapureidensa liiketoimintamalleista sen sijaan, että pitäisivät esimerkkeinä maita, jotka uskovat keksineensä markkinatalouden ja omistavansa totuuden. Ei tätä hyvänä tarvitse pitää, mutta sen voi ymmärtää, jos ei pidä saksalaista omahyväisyyttä maailman napana. – Tällöin voi iloita myös niin Peter Handken kuin Olga Tokarczukin Nobel-palkinnosta. Onnittelut tässä yhteydessä Arja Rinnekankaalle, joka on julkaissut Handkea suomeksi, ja Handken teoksia täällä julkaisevalle Lurra Editionsille. (Tiedän, Beatrice, ettei minun tulisi alkaa politisoida eikä varsinkaan näin uhkarohkeasti. Mutta on kyse Handkesta, lempeästä koleerikosta, ja on kyse sen vastustamisesta, että maailmasta yritetään selviytyä käyttämällä tuomitseva kieltä, joka kuuluu sinne, missä tuomiota seuraa laissa säädetty rangaistus – oikeuteen; ei kirjallisuus voi vangita sotarikollisia, eivät liioin toimittajat, ja siksi heidän ei myöskään pitäisi toimia tai puhua aivan kuin voisivat niin tehdä. Kirjallisuus puhuu toista kieltä, se jatkaa tuomion jälkeenkin. Omassa vomattomuudessaan. Sellaisen elämän puolesta, jota tuomio ei koskaan voi tavoittaa. Odotan mielenkiinnolla Handken puhetta Tukholmassa.

Tietysti sotarikolliset kuuluvat telkien taakse. Siitä ei ole epäilystäkään.

Kirjallisuuden olemassaolon oikeutus, jonka puolesta vielä tänäänkin on taisteltava – ja kirjailijoiden varsinkin – ei kuitenkaan synny toteamalla: yhdyn edellisen puhujan viimeisiin sanoihin.

Ei ole olemassa viimeistä sanaa. Sen vuoksi on olemassa kirjallisuus. Se voi aina olla se toinen teksti samasta tapahtumasta. Minun mielestäni.

Äh, nyt rauhoitun.) –

Suomen ja DDR:n koulutusjärjestelmien vertailukelpoisuudesta ja useista eroista on Kathrin Schmidt jo kirjoittanutkin vuoden 2017 kaupunkikirjailijan päiväkirjassaan.

Kaikki se ei tietenkään muuta hyväksi DDR:n muita, huonoja puolia.

Hallen iskun tekijä on tiettävästi 27-vuotias. Muurin murtumisen jälkeisen ajan lapsi siis. Minkälaisesta ympäristöstä hän mahtaa olla kotoisin? Miten sellaiseksi tullaan?

Keskustelussa opiskelijoiden kanssa yliopistolla kävi ilmi, että myös täällä vihamielisyys vieraita kohtaan, josta minä en kuitenkaan ole toistaiseksi juuri havainnut merkkejä, aiheuttaa yhtä lailla neuvottomuutta. Se on varsinainen rutto.

Rakas Beatrice, en tietenkään tullut Suomeen voidakseni työntää pääni aina vain saksalaiseen selkäreppuuni. Seuraavat kirjeeni voin toivottavasti omistaa vain ja ainoastaan vaikutelmille Suomesta. Esimerkiksi underground-kulttuurille tai Lenin-museolle.

Yksi juttu vielä. Minultahan kysyttiin, miltä minusta tuntui, kun muuri murtui. Näin kolmenkymmenen vuoden kuluttua onkin jo muistelun aika. Kukaan täällä ei kysy, haluaisinko takaisin sen kammottavan ilmestyksen, jota minulle ei tietenkään rakenneta. Toivottavasti. Siis: olin iloinen. Ja kauhuissani myös. Paluuta ei ollut. Yhä useamman ympärilläni olleen ihmisen esittämä kysymys siitä, jäädäkö vai lähteä, olikin yhtäkkiä hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Nyt suunta oli vain eteenpäin. Minne? – Minulla oli ollut kylliksi syitä pelkoon. Mutta tunne meni aivan päinvastaiseen suuntaan. Vasta myöhemmin tuntui kuin istuisin talossa, josta oli seinä kadonnut. Sellaista ei koe usein. Ainakaan minä en ole sitä koskaan sen jälkeen kokenut.

Se siitä. Terveisiä ja suukkoja, kuulumisiin.