Zoë Beck: Tagebuch Finnland 2021

Gräber suchen

Die Stadtschreiber*innen von Tampere sind seit einigen Jahren nicht mehr im Stadtzentrum, sondern etwas außerhalb im östlichen Stadtrand in einem bezaubernden, rot gestrichenen Holzhaus auf dem Gelände eines früheren Gutshofs untergebracht. Das Herrenhaus ist jetzt ein Kunstzentrum, alle anderen Gebäude werden auch entsprechend genutzt, es gibt eine Freilichtbühne, und man sagte mir, es sei das Gärtnerhaus, in dem ich wohne, jedenfalls ist es nun ein Haus für kreative Menschen. Um mich herum vor allem Wald und Wasser und Stille, dabei liegt das Gelände direkt im Stadtteil Kaukajärvi, einem Vorort von Tampere, der in den 1960er Jahren – architektonisch ist das kaum zu übersehen – entstand, die Bushaltestelle ist gleich ums Eck, Supermarkt und Apotheke in Laufweite. Kaukajärvi heißt auch der drei Kilometer lange See, von meiner Hütte aus kann ich hinpurzeln.
Meine Hütte wird von einem großzügigen, eingezäunten Grundstück umgeben, und davor verläuft ein öffentlicher Fußweg, der auch gut genutzt wird. Man geht hier gern spazieren. Oder wandern. Oder irgendwas dazwischen, jedenfalls ist man zu Fuß, in Funktionskleidung und hat dazu gern Walkingstöcke dabei. Oder Hunde. Oder Kinderwagen. Gegenüber befindet sich eine Bank, überhaupt gibt es hier erfreulich viele Bänke zum Ausruhen. Da ich noch schwer anämisch und postoperativ angereist bin, weiß ich das sehr zu schätzen. Die Bank gegenüber ist ein beliebter Treffpunkt, wie mir scheint. Kaum sitzt dort jemand, bleibt die nächste Person stehen, man redet, manchmal sehr lange.
Ich bin nun gerade angekommen und will die Gegend erkunden. Um das Grundstück zu verlassen, muss ich ein bisschen umständlich das Tor öffnen und schließen, und noch während ich am Herumfummeln bin, spricht jemand sehr laut sehr in meiner Nähe sehr viel finnisch. Ich merke, dass ich gemeint bin. Das Schöne in diesem Land ist ja, dass es häufig reicht, völlig hilflos die Augen aufzureißen, und schon sagen die Menschen: „Ah. English?“ Dann nickt man erleichtert, und schon sprechen sie englisch. Quasi wie das Wechseln der Spracheinstellungen auf Netflix, nur analog.
Diese Frau wechselt nicht so schnell die Sprache. Sie spricht weiter, obwohl ich mimisch und auch gestisch versuche, ihr klar zu machen: Ich verstehe kein Wort. Es dauert, bis sie aufhört zu reden und offensichtlich auf meine Antwort wartet. Ich sage auf Englisch: „Sie sprechen nicht zufällig Englisch?“ Und sie sagt, etwas beleidigt: „Doch, natürlich!“
Sie will wissen, was ich hier mache. Ich erkläre es ihr, aber ihr Interesse lässt schon nach dem zweiten Satz nach, und sie fragt, ob meine Hütte das Büro des Geländes sei. Ich erkläre ihr noch mal, was ich hier mache, und dass ich dort wohne. Sie wirkt gelangweilt, fragt, wie alt das Haus sei. Das weiß ich sogar, ich hatte es gerade erst irgendwo gelesen, mindestens 100 Jahre, sage ich, aber sie schüttelt den Kopf, meint, es sei vielleicht sehr viel älter. Höflich erwidere ich nichts darauf und bekomme endlich das Tor zu, bemerke dann ihren starren Blick auf die Torverriegelung, daneben das Schild mit der Aufschrift „Yksityinen”, Privatgelände.
Und jetzt sehe ich, dass die Frau gar keine Walkingstöcke dabei hat, wie die meisten anderen hier. Das Ding in der einen Hand ist ein Metalldetektor, in der anderen hält sie eine Schaufel. Eine benutzte, dreckige Schaufel. Mir wird ein wenig unwohl, soziale finnische Codes kann ich noch nicht lesen, ich weiß also nicht, ob es zum guten Ton gehört, mit Schaufel und Metalldetektor durch die Landschaft zu spazieren.
”Darf ich da hin?”, fragt sie und zeigt mit dem Kinn auf meine Hütte.
Ich rede mich mit ”gerade erst angekommen” und ”müssten Sie mal jemanden von der Stadt fragen” heraus und lenke unauffällig das Thema auf die Umgebung, die ich eigentlich erkunden möchte. ”Da drüben ist auch ein kleiner See, richtig?”, frage ich, um gute Laune bemüht.
”Teich”, korrigiert sie mich. ”Das ist ein Teich.” Und sagt es, als wäre es etwas Unanständiges. ”Kann ich da hin?”, fragt sie wieder. ”Das ist doch alles alt.”
Wieder meinerseits großes Bedauern, ich lenke Aufmerksamkeit und Schritte vom Haus weg und stelle ihr Fragen zu ihrem Metalldetektor. ”Alles, was alt ist”, sagt sie. ”Mein Hobby.”
”Und, schon was gefunden heute?”, will ich wissen.
”Ich würde da gern hin”, sagt sie und sieht wieder zu meiner Hütte. Dann wandert sie von mir weg, am Zaun des Grundstücks entlang, den Metalldetektor aktiviert, die Konzentration voll aufgedreht. Ich bin jetzt nicht mehr wichtig, längst vergessen, nicht alt genug für ihr Hobby.
Eigentlich wollte ich in die andere Richtung gehen, aber ich schlage einen parallel zu ihrer Suche verlaufenden Pfad ein und behalte sie noch eine Weile im Auge, man kann nie wissen, vielleicht buddelt sie sich noch unterm Zaun durch.
Natürlich erkundige ich mich beim deutschen Kulturinstitut, ob ich alles richtig gemacht habe. Könnte ja sein, dass es die finnische Gastfreundschaft verlangt, fremde Menschen mit Schaufel und Metalldetektor aufs Grundstück oder gleich ins Haus zu lassen, aber es war wohl nicht ganz falsch, dass ich da etwas zurückhaltend war. Die Frau taucht gelegentlich wieder auf, schwingt ihr Gerät geduldig über verschiedene Abschnitte des Geländes, und mittlerweile weiß ich auch warum: Hier in der Nähe fand man wirklich mal was. Einen Wikingerfriedhof zum Beispiel. Und auch ein Grab mit Silberschnallen und Schwertern.
”Das ist jetzt Mode”, sagt mir später jemand. ”Letztens stand in der Zeitung, dass jemand in einem See seinen Verlobungsring verloren hat, und jemand anderes mit Metalldetektor hat ihn aus dem See geholt.”
Ich sehe online nach, was Metalldetektoren so kosten. Es gibt teurere Hobbys. Ich überlege noch.

Hautoja etsimässä (suom. Arja Nevalainen)

Tampereen kaupunkikirjailijoita ei ole enää muutamaan vuoteen majoitettu kaupungin keskustaan, vaan hieman kauemmaksi kaupungin itälaidalle, entisen kartanon alueella olevaan viehättävään, punaiseksi maalaattuun puutaloon. Päärakennus on nykyisin taidekeskus ja alueen kaikkia muita rakennuksia käytetään samanlaisiin tarkoituksiin, siellä toimii kesäteatteri ja minulle kerrottiin, että asuntoni on entinen puutarhurin talo, nyt se on luovien ihmisten talo. Ympärilläni on enimmäkseen metsää ja vettä ja hiljaisuutta, vaikka alue sijaitsee aivan Kaukajärven kaupunginosan kupeessa. Se on tamperelainen asumalähiö, joka rakennettiin 1960 -luvulla – mitä ei voi olla huomaamatta arkkitehtuurin perusteella – bussipysäkki on aivan nurkan takana, supermarketti ja apteekki kävelymatkan päässä. Myös kolme kilometriä pitkän järven nimi on Kaukajärvi ja sen rantaan on vain kivenheiton verran matkaa majapaikastani.
Mökkiäni ympäröi laaja, aidattu piha-alue ja sen edestä kulkee yleinen kävelytie, joka onkin kiitettävän ahkerassa käytössä. Ihmiset tulevat tänne mielellään kävelemään. Tai retkeilemään. Tai jotain siltä väliltä, joka tapauksessa he liikkuvat jalkaisin, lenkkeilyvaatteissa ja mielellään kävelysauvojen kanssa. Tai koirien. Tai lastenvaunujen. Vastapäätä on puistonpenkki, täällä on ylipäätään ilahduttavan paljon penkkejä, joilla voi levähtää. Koska olin tänne tullessani pahasti aneeminen leikkauksen jäljiltä, osaan todellakin arvostaa niitä. Kyseinen puistonpenkki on ilmeisen suosittu kohtaamispaikka. Heti kun joku istahtaa sille, seuraava henkilö pysähtyy juttelemaan, joskus hyvinkin pitkäksi aikaa.
Olen siis vasta äskettäin saapunut tänne ja haluan tutustua ympäristöön. Pihalta poistuessani minun täytyy avata ja sulkea portti, mikä vaatii hieman ponnistelua, ja sen parissa askaroidessani kuulen jonkun puhuvan suomea lähietäisyydellä, erittäin kovalla äänellä ja erittäin vuolaasti. Totean, että puhetulva on osoitettu minulle. Tässä maassa on se miellyttävä puoli, että usein riittää kun räväyttää avuttomana silmänsä auki, mihin ihmiset reagoivat välittömästi: “Ahaa. English?” Kun tähän nyökkää helpottuneena, he vaihtavat saman tien englantiin. Vähän samaan tapaan kuin Netflixissä vaihdetaan kieliasetusta, vain analogisesti.
Tämä nainen ei kuitenkaan vaihda kieltä yhtä helposti. Hän jatkaa puhumista vaikka yritän ilmeilläni ja myös elekielellä viestittää hänelle: En ymmärrä sanaakaan. Kestää aikansa ennen kuin hän lopettaa puhumisen ja jää selvästi odottamaan vastaustani. Sanon englanniksi: “Satutteko puhumaan englantia?” Ja hän sanoo, hieman loukkaantuneena: “Kyllä, tottakai!”
Hän haluaa tietää mitä minä teen täällä. Selitän sen hänelle, mutta hänen kiinnostuksensa lopahtaa jo toisen lauseen jälkeen ja hän kysyy, onko minun mökkini alueen toimisto. Selitän hänelle uudelleen, miksi olen täällä ja että minä asun siellä. Hän vaikuttaa kyllästyneeltä, kysyy kuinka vanha talo on. Sen minä satun jopa tietämään, koska luin siitä vastikään jostakin, vähintään sata vuotta, sanon, mutta hän pudistaa päätään ja sanoo että se on ehkä paljon vanhempi. Jätän kohteliaasti vastaamatta ja saan vihdoin portin suljettua, sitten huomaan kuinka hän tuijottaa portin lukkoa, jonka vieressä on kyltti “Yksityinen”.
Ja nyt näen, ettei naisella olekaan mukanaan kävelysauvoja kuten melkein kaikilla muilla. Hänen toisessa kädessään pitelemä kapine on metallinpaljastin, toisessa on lapio. Käytetty, likainen lapio. Minulle tulee hieman epämukava olo, en osaa vielä tulkita suomalaisia sosiaalisia koodeja enkä siis tiedä, kuuluuko täällä yleensä tapoihin käydä kävelylenkillä lapion ja metallinpaljastimen kanssa.
”Saanko mennä tuonne?”, hän kysyy ja osoittaa leuallaan mökkiäni.
Yritän kiemurrella ulos tilanteesta todeten, että ”olen ihan uusi täällä” ja “teidän pitäisi kysyä joltain kaupungin työntekijältä” ja vaihdan hienovaraisesti puheenaiheen ympäristöön, johon aikomukseni oikeastaan oli tutustua. “Tuollahan on pieni järvi, eikö niin?”, kysyn yrittäen kuulostaa hyväntuuliselta.
”Lampi”, hän korjaa. “Se on lampi”. Ja sanoo sen ikäänkuin se olisi jotain sopimatonta. “Voinko minä mennä tuonne?”, hän kysyy uudelleen. “Siellähän on kaikki vanhaa.”
Pahoittelen taas kovasti ettei se käy, yritän suunnata huomion ja askeleet pois talosta ja kysyn häneltä metallinpaljastimesta. “Kaikki mikä on vanhaa”, hän sanoo. “Se on harrastukseni.”
”No onko tänään jo löytynyt jotain?” tiedustelen.
”Tuonne minä haluaisin mennä”, hän sanoo katsoo taas mökkini suuntaan. Sitten hän kävelee pois, piha-aidan viertä pitkin, metallinpaljastin aktivoituna, äärimmäisen keskittyneenä puuhaansa. Minä en ole enää tärkeä, jo poissa mielestä, en tarpeeksi vanha hänen harrastuksensa kannalta.
Olin oikeastaa aikonut kävellä toiseen suuntaan, mutta kävelenkin hänen etsintäreittinsä suuntaisesti kulkevaa polkua ja pidän häntä vielä jonkin aikaa silmällä. Eihän sitä tiedä jos hän vaikka päättää kaivautua aidan ali pihalleni.
Myöhemmin Saksalaisessa kulttuurikeskuksessa haluan tietenkin kuulla, olenko toiminut oikein. Voihan olla, että suomalaiseen vieraanvaraisuuteen kuuluu päästää vieraat ihmiset lapioineen ja metallinpaljastimineen pihaan tai jopa sisälle taloon, mutta ilmeisesti ei ollut hyvien tapojen vastaista olla vähän pidätytyväinen. Näen naisen silloin tällöin, hän haravoi kärsivällisesti aluetta laitettaan puolelta toiselle heiluttaen ja nyt tiedän jo miksi: Lähistöllä on todellakin tehty löytöjä. Esimerkiksi viikinkien hautausmaa. Ja hauta, jonka uumenista paljastui hopeasolkia ja miekkoja.
”Se on nyt muotia”, joku sanoo minulle myöhemmin. “Lehdessä kerrottiin vähän aikaa sitten että joku oli kadottanut kihlasormuksensa järveen ja joku muu oli onkinut sen ylös metallinpaljastimen avulla.”
Katson netistä, kuinka paljon metallinpaljastimet suunnilleen maksavat. Kalliimpiakin harrastuksia on. Jään miettimään asiaa.

Der Duschvorhang

Im Leben eines jeden Duschvorhangs kommt irgendwann der Punkt, der das Ende einleitet. Das Ende kommt mit kleinen schwarzen Punkten, die immer größer werden und sich immer weiter ausbreiten. Das ist so im Leben eines Duschvorhangs. Irgendwann stirbt auch der schönste.
Hier in der Residenzwohnung war Corona-bedingt längere Zeit niemand mehr, und ich glaube, der Duschvorhang hatte erst ein sehr erfülltes, aufregendes, abwechslungsreiches Leben, aber dann sehr viel Leere und sehr viel Zeit, sich auf sein Ende vorzubereiten. Ich stehe noch nicht richtig im Bad, als er sich mitsamt der Stange, an der er hängt, zu Boden wirft.
Er will mir etwas mitteilen. Er will erlöst werden.
Ich besorge einen neuen und entsorge den alten. Werfe ihn in eine der großen Mülltonnen, die auf dem Gelände herumstehen, und hoffe, dass es die richtige ist, weil ich keine Ahnung von finnischer Mülltrennung habe und wirklich nur raten kann.
Als ich am selben Tag nachts nach Hause komme, renne ich als erstes zu den Mülltonnen und leuchte hinein, um den Duschvorhang wieder rauszuholen.
Mir wurde mittlerweile erzählt, dass es einmal eine Künstlerin gab, die in der Residenzwohnung Duschvorhänge bemalte.
„Wie sah denn der Vorhang aus?“
„Bunt. Keine Ahnung. Er wollte sterben. Ehrlich.“
„Waren da Rentiere drauf?“
„Pfff, kann sein. Ich weiß es nicht.“
„Kopulierende Rentiere? Wir hatten hier nämlich mal eine Künstlerin …“
Da stehe ich also nachts, leuchte in die Mülltonne und versuche zu erkennen, ob kopulierende Rentiere auf dem Duschvorhang sind.
‚Keine Rentiere.
Auch sonst keine kopulierenden Tiere.
Ich bin jetzt ein bisschen enttäuscht.

Suihkuverho (suom. Arja Nevalainen)

Jokaisen suihkuverhon elämä tulee joskus pisteeseen, jossa loppu on vääjäämättä edessä. Loppu tulee pieninä mustina pisteinä, jotka kasvavat yhä suuremmiksi ja valtaavat yhä enemmän alaa. Sellaista suihkuverhon elämä on. Jonakin päivänä niistä kauneinkin kuolee.
Täällä residenssiasunnossa ei ole koronasta johtuen pitkään aikaan asunut ketään ja minä luulen, että suihkuverhon elämä oli ennen hyvinkin rikasta, jännittävää ja vaihtelevaa, mutta sitten tilalle tuli suuri tyhjyys ja sille jäi paljon aikaa valmistautua loppuunsa. En ole päässyt edes kunnolla suihkun alle, kun se heittäytyy lattialle tankoineen päivineen.
Se haluaa kertoa minulle jotain. Se haluaa tulla vapahdetuksi.
Ostan uuden ja hankkiudun eroon vanhasta. Heitän sen yhteen piha-alueen suurista roskatynnyreistä ja voin vain toivoa että tynnyri on oikea, sillä minulla ei ole aavistustakaan suomalaisesta jätteiden lajittelusta eli kyseessä on puhdas arvaus.
Kun palaan kotiin hyvin myöhään samana päivänä, ryntään ensimmäiseksi roskapöntölle, suuntaan puhelimen valon sen sisälle ja kaivan suihkuverhon esiin.
Olin päivällä saanut kuulla, että residenssiasunnossa asui joskus naistaiteilija, joka maalasi siellä suihkuverhoja.
„Millainen se suihkuverho oli?“
„Kirjava. En ole varma. Se halusi kuolla. Ihan totta.“
„Oliko siinä poroja?“
„Hmmm, voi olla. En osaa sanoa.“
„Parittelevia poroja? Meillä oli täällä nimittäin kerran eräs naistaiteilija …“
Siinä minä siis seison keskellä yötä, valaisen roskatynnyriä ja yritän saada selvää, onko suihkuverhossa parittelevia poroja.
Ei poroja.
Eikä muitakaan parittelevia eläimiä.
Olen vähän pettynyt.

„Und wie kommunizierst du da?“

Die sprechen eh alle Englisch, heißt es in Deutschland über die Finnen. Begründet wird diese Behauptung mit den fehlenden Synchronisationen englischsprachiger Filme und Serien, und da ich in meinem anderen Leben von Beruf Synchronregisseurin bin, führen solche eigentlich harmlos beginnenden Gespräche gern zu erhitzten Debatten über Sinn und Unsinn von Synchronisation und Untertiteln.
Ich war kürzlich hier im Kino, und da ich Untertitel nicht so gewöhnt bin, war es für mich anstrengend. Ich neige dazu, alles lesen zu wollen, was an Buchstaben vor mir auftaucht, und bei gleichzeitig eingeblendeten finnischen UND schwedischen Untertiteln raucht mir irgendwann der Kopf. Zum Glück war es nur James Bond, relativ handlungsarm und nicht allzu dialoglastig. Aber ich muss nun mal zwanghaft alles lesen. Selbst hier, wo ich nicht den Hauch einer Chance habe, irgendetwas zu verstehen. Jedenfalls habe ich jetzt James Bond auf Englisch gehört und in zwei weiteren Sprachen gelesen. Klar, es ist alles eine Frage der Gewohnheit. Und ja, viele sprechen in Finnland sehr gutes Englisch, aber nicht alle.
Im Supermarkt ließen mich gleich drei Frauen abblitzen, erst die vierte sprach mäßig Englisch, und das Thema laktosefreie Milch scheiterte dann am Fettgehalt. Wenigstens aber brachte ich mir diesmal keine Buttermilch und auch keinen Trinkjoghurt mit nach Hause. Auch andere Versuche, auf Englisch zu kommunizieren, führten nicht besonders weit – weil eben doch nicht alle nur vom Fernsehschauen eine Fremdsprache lernen, wäre ja auch zu schön. Wie auch immer, ich freue mich über jede halbwegs stattfindende Kommunikation, denn: Egal, wie schlecht mein Gegenüber Englisch (oder Deutsch) spricht, es ist immer noch tausend Mal besser als mein Finnisch. Immer. Die Demut, die sich einstellt, wenn man sich in einem Land befindet, in dem man wirklich nichts von der Sprache versteht und so gut wie fast nichts ableiten kann, ist ein sinnvoller Lernprozess fürs Leben.
In diesen Situationen offener Hilflosigkeit, in diesem brachialen Ausgeliefertsein erfahre ich noch etwas mehr darüber, wie in Finnland kommuniziert wird. Nämlich sehr direkt. Höflichkeitsfloskeln und andere sprachlichen Verzierungen fallen hier ganz aus. Verabredungen laufen ungefähr so ab:
„Gehen wir nächste Woche ins Kino?“
„Ja.“
„Gut.“
Fertig. Ausreichend diskutiert.
„Kommst du noch mit was essen?“
„Nein.“
„Gut.“
Alles gesagt.
Als eine Person, die jahrelang u.a. in Großbritannien sozialisiert wurde, machen mich Gesprächspausen erstmal nervös, und auch sind meine Erwartungen an Kommunikation deutlich anders ausgerichtet. Einerseits. Andererseits stresst mich diese Art zu kommunizieren mein Leben lang schon extrem. Nur kannte ich es bisher nicht sehr viel anders.
Während ich den Alarm am Self-Checkout auslöse und eine Verkäuferin zu mir kommt, um mich zu erlösen, erkläre ich natürlich wortreich und mit extremer Höflichkeit und Selbstbezichtigung, was vorgefallen ist und warum es mir sehr leidtut. Instinktiv bin ich auf ebenso wortreiche Erwiderungen eingestellt, die mich von meiner Schuld freisprechen und mich mit einem guten Gefühl aus dem Supermarkt gehen lassen. Aber auf mein „Es tut mir wirklich sehr leid, ich wusste nicht, dass dies und jenes an dieser Kasse nicht möglich ist, leider spreche ich ja kein Finnisch …“ etc. folgt nicht etwa: „Aber nein, das ist doch gar kein Problem, wirklich, das haben wir gleich, es ist alles in Ordnung, bitte machen Sie sich keine Vorwürfe“, sondern: Schweigen. Und Handeln.
„Es tut mir echt leid“, versuche ich es weiter, während sie den Alarm beendet und irgendwas in die Kasse eingibt.
„Ja.“
Ich kann jetzt bezahlen und mein Zeug mitnehmen, entschuldige mich noch mal …
Nichts. Nur ein Nicken.
Ich werfe ihr penetrant noch ein „Vielen Dank“ an den Kopf.
Die Verkäuferin geht weg, bleibt stehen, dreht sich um. Kommt zwei Schritte auf mich zu und sagt: „Schon okay.“
Und ich glaube, das war alles sehr, sehr herzlich gemeint.
Und eigentlich reicht das so ja auch.
Die Menschen hier sind schließlich nicht unhöflich. Sie äußern es nur anders. Das Wort für Danke, kiitos, höre ich ständig. Man bedankt sich hier auch bei der Busfahrerin, bevor man aussteigt. Nachdem man sich schon beim Einsteigen begrüßt und bedankt hat.
Wie gesagt: Eigentlich reicht das ja auch.
Und irgendwie hat es etwas Befreiendes. Wenn ich meine Schwester in der Schweiz besuche und wir mit den Hunden rausgehen, müssen wir jeder Person, die uns begegnet, mindestens eine Grußformel zukommen lassen, möglicherweise auch noch ein paar Sätze über das Wetter oder den Gesundheitszustand der Hunde. Hier kann ich so oft um den Ententeich laufen, wie ich will, hier kann ich ganzen Wandergruppen begegnen, niemand kommt auf die Idee, auch nur sowas wie „Moi“ zu denken. Man geht inmitten anderer Menschen komplett ungestört spazieren. Als wären sie nicht da. Man schaut sogar absichtlich weg, wenn man sich begegnet. (Es sei denn, man kennt sich, dann redet man natürlich miteinander.) Wenn meine Freundinnen aus Großbritannien zusammensitzen und auch nur fünf Sekunden lang Schweigen herrscht, bekommen alle Schweißausbrüche. Warum nicht mal gemeinsam Schweigen? In Finnland kann man das. Ich will das auch lernen.
Denn mal ganz ehrlich, ich könnte mich dran gewöhnen, an so ein Leben mit langen Gesprächspausen und ganz ohne Smalltalk.

„Miten sinä kommunikoit siellä?“ (suom. Arja Nevalainen)

Kaikkihan ne puhuvat englantia, sanotaan suomalaisista Saksassa. Tätä väitettä perustellaan sillä, ettei englanninkielisiä elokuvia ja sarjoja dubata. Ohjaan toisessa elämässäni ammatikseni dubbauksia ja siksi tuollaiset, alkuun aivan aivan harmittomat keskustelut johtavat helpost kiivaisiin väittelyihin dubbauksen ja tekstityksen mielekkyydestä ja mielettömyydestä.
Kävin jokin aika sitten elokuvissa Tampereella ja koska en ole tottunut teksitykseen, se oli rasittava kokemus. Minulla on lähes pakonomainen tarve lukea joka ikinen eteeni osuva kirjain ja jos valkokankaalle ilmestyy samanaikaisesti suomalainen JA ruotsalainen tekstitys, pääni alkaa jossain vaiheessa höyrytä. Onneksi kyseessä oli juoneltaan suhteellisen heppoinen eikä erityisen dialogipainotteinen James Bond -elokuva. Mutta kun minun nyt vain on pakko lukea kaikki. Jopa täällä, missä minulla ei ole pienintäkään toivoa ymmärtää lukemaani. Nyt olen siis kuullut James Bondin englanniksi ja lukenut sen kahdella muulla kielellä. Tietenkin kyse on vain tottumuksesta. Ja kyllä, monet puhuvat Suomessa erinomaista englantia, mutta eivät kaikki.
Supermarketissa kolme ensimmäistä naista käänsi minulle selkänsä, vasta neljäs puhui kohtalaisesti englantia ja sekin keskustelu laktoosittomasta maidosta tyssäsi lopulta rasvapitoisuuteen. Tällä kertaa en sentään kantanut kotiin piimää enkä juotavaa jugurttia. Monet muutkin yritykset kommunikoida englanniksi ovat loppuneet lyhyeen – kaikki eivät nimittäin suinkaan opi vierasta kieltä pelkästään televisiota katsomalla, mikä olisikin jo liian hyvää ollakseen totta. Olen silti onnellinen kun joku edes yrittää kommunikoida, sillä puhuipa vastapuoli kuinka huonoa englantia (tai saksaa) tahansa, se on silti aina tuhat kertaa parempaa kuin minun suomenkieleni. Aina. Ihmisen valtaa tietty nöyryys sellaisessa maassa, jonka kielestä hän ei ymmärrä yhtään mitään eikä muidenkaan kielten pohjalta pysty päättelemään juuri enempää. Se on hyödyllinen oppimisprosessi elämää varten.
Tällaisissa tilanteissa, avoimen avuttomana ja täydellisesti muiden armoilla, olen oppinut vielä enemmän siitä, kuinka Suomessa kommunikoidaan. Nimittäin erittäin suoraan. Kohteliaisuusfraasit ja muut korulauseet puuttuvat kokonaan. Tapaamisista sovitaan suunnilleen näin:
‚„Mennäänkö ensi viikolla elokuviin?“‘
„Joo.“
‚„Selvä.“
Se on siinä. Enempää keskustelua ei tarvita.
„Lähdetkö vielä syömään jotain?“
„En.“
„Selvä.“
Kaikki on sanottu.
Koska oman sosiaalistumiseni taustalla on mm. useiden vuosien oleskelu Iso-Britanniassa, keskustelussa syntyvät tauot saavat minut hermostumaan ja myös odotukseni kommunikointia kohtaan ovat hyvin erilaiset. Se on yksi puoli asiasta. Toisaalta nimenomaan tuo oppimani tapa kommunikoida on stressannut minua suunnattomasti koko elämäni ajan. En vain ole tähän saakka tuntenut muitakaan tapoja.
Kun laukaisen hälytyksen itsepalvelukassalla ja myyjä rientää apuun, selitän tietenkin vuolaasti ja äärimmäisen kohteliaasti ja itsesyytösten vallassa mitä on tapahtunut ja kuinka pahoillani olen. Vaistomaisesti odotan hänen vastaavan yhtä monisanaisesti ja vapauttavan minut syyllisyyden taakasta, minkä jälkeen voisin poistua supermarketista hyvillä mielin. Mutta hänen reaktionsa minun vuodatukseeni „Olen todella hyvin pahoillani, en tiennyt että tämä ja tämä ei onnistu tällä kassalla, koska en valitettavasti osaa suomea…“ jne. jne. ei ole „Ei hätää, ei tämä ole mikään ongelma, tämä järjestyy hetkessä, kaikki on kunnossa, ei tämä ole toki teidän syytänne“. Sen sijaan hän vaikenee. Ja toimii.
„Olen tosi pahoillani“, yritän vielä kun myyjä sammuttaa hälytyksen ja näppäilee jotain kassaan.
„Ei tässä mitään.“
Voin nyt maksaa ja pakata ostokseni ja pyydän vielä kerran anteeksi…
Ei mitään. Vain nyökkäys.
Sitkeästi heitän vielä perään „Paljon kiitoksia“.
Myyjä kävelee pois, pysähtyy, kääntyy. Ottaa kaksi askelta minua kohti ja sanoo: „Ei kestä.“
Ja minä uskon, että hän oli koko ajan vilpitömän sydämellinen.
Ja oikeastaan se riittää.
Eivät ihmiset ole täällä loppujen lopuksi epäkohteliaita. He vain ilmaisevat asiat eri tavalla. „Kiitos“ -sanaa kuulen käytettävän jatkuvasti. Täällä esimerkiksi kiitetään bussinkuljettajaa ennen kyydistä poistumista. Sen jälkeen kun häntä on jo tervehditty ja kiitetty bussiin noustessa.
Kuten sanottu: Oikeastaan se riittää.
Ja siinä on tavallaan myös jotain vapauttavaa. Kun olen vierailulla sisareni luona Sveitssä ja lähdemme ulos koirien kanssa, meidän täytyy tervehtiä jokaista vastaantulevaa henkilöä vähintään yhdellä kohteliaalla lauseella ja mahdollisesti keskustella sen lisäksi hetki säästä tai koirien terveydentilasta. Täällä voin kiertää läheisen sorsalammen niin monta kertaa kuin haluan, täällä minua vastaan voi tulla kokonaisia ulkoilijaryhmiä, eikä kenellekään tule edes mieleen sanoa esimerkiksi „Moi“. Keskellä muita ihmisiä saa ulkoilla aivan omassa rauhassaan. Ikäänkuin heitä ei olisikaan. Täällä jopa katsotaan vastaan tultaessa tarkoituksella toiseen suuntaan. (Paitsi jos kyseessä ovat tuttavat, heidän kanssaan jäädään kyllä juttelemaan.) Kun englantilaiset ystävättäreni viettävät aikaa yhdessä ja keskustelu tyrehtyy vaikka vain viideksi sekunniksi, kaikille nousee tuskanhiki pintaan. Miksi ei voisi joskus vaieta yhdessä? Suomessa niin voi tehdä. Minäkin haluan oppia sen taidon.
Sillä rehellisesti sanottuna pystyisin hyvin elämään pitkien keskustelutaukojen kanssa ja kokonaan ilman smalltalkia.

***

Schwarzwaldklinik

Buchmessen können wirklich Folter sein. Ich stehe da inmitten von tausenden schönen Büchern, und ich werde so schnell nicht erfahren, was in ihnen steht. Manchmal erkenne ich den Namen einer Autorin oder eines Autors wieder, sehr selten kann ich bei einem Klassiker der Weltliteratur den Titel ableiten. Insgesamt bin ich aber ziemlich verloren auf dieser Buchmesse. Ich tröste mich damit, dass es meiner Kreditkarte guttut. Und dem Gewicht meines Koffers, wenn ich wieder nach Deutschland fliege.
Trotzdem ärgere ich mich, ich treffe nämlich zufällig Antti Tuomainen, und sein neuestes Buch kann ich – vorerst – nicht lesen. Er hat gleich ein Interview, Sofie Oksanen wird sich mit ihm auf einer großen Bühne unterhalten. Das klingt toll! Natürlich sitze ich im Publikum und verstehe – nichts. Stattdessen lade ich mir eines seiner älteren Bücher digital aufs Smartphone und lese ein bisschen. Hinterher frage ich ihn, was er alles auf der Bühne gesagt hat. Er tut mir ein bisschen leid, weil ich ihn mehr oder weniger dazu zwinge, alles haarklein zu wiederholen, auf Englisch, damit ich es verstehe.
Das einzig Sinnvolle, was ich mir kaufen kann, ist ein Notizbuch. Zu Hause habe ich zwar noch gut 20 neue, unbeschriebene, sehr schöne Notizbücher in allen möglichen Größen und Farben, aber ich kann nicht von einer Buchmesse wegfahren, ohne irgendwas mitzunehmen, das wenigstens von Ferne wie ein Buch aussieht. Als ich gegen Messeende am Stand des finnischen Übersetzerverbands strande, stelle ich fest: Die können alle deutsch! Zufällig sind gerade lauter Übersetzerinnen versammelt, die sich unter anderem für Deutsch entschieden haben, und ich lasse mir natürlich erzählen, wie sie ausgerechnet auf diese Sprache gekommen sind. Dass die Schwarzwaldklinik einen nicht unbedeutenden Einfluss auf diese Wahl hatte, halte ich zunächst für einen Scherz. Ich weiß noch, wie meine etwas jüngere Cousine damals immer den Fernseher umarmte, wenn Sascha Hehn zu sehen war, also frage ich: Sascha Hehn? Und tatsächlich, leuchtende Augen. Ich überdenke das Konzept der Filmsynchronisation, vielleicht ist das mit den Untertiteln doch gar nicht so schlecht, schließlich werden junge Menschen durch den Klang einer Sprache motiviert, ebendiese zu erlernen und sich darin zu professionalisieren. Ich sehe Klaus-Jürgen Wussow und Gaby Dohm jetzt in einem ganz anderen Licht.
Eine Frau aber lernte Deutsch, weil sie während des Mauerfalls gerade in Deutschland war und alles über dieses historische Ereignis, von dem man im Moment des Geschehens schon wusste, wie historisch es war, wissen wollte. Ich bin ganz gerührt von dieser Geschichte. Leider habe ich zu dem Zeitpunkt schon ein Glas Sekt getrunken, und jetzt fällt in meinem Kopf die Mauer zur Titelmelodie der Schwarzwaldklinik. Sie erzählt auch, wie sie sich in einem deutschen Kino einen neuen Film von Aki Kaurismäki einst ansah, wie die Deutschen an völlig anderen Stellen lachten als sie, und wir alle, die wir zwischen Sprachen und Ländern und Kulturen herumirren, nicken melancholisch und denken wahrscheinlich alle das Gleiche: Die Wörter, die Grammatik, das alles ist eben doch nur die halbe Miete. Und so bin ich ein wenig traurig, weil ich vermutlich nicht so schnell verstehen werde, welche Stellen in den Kaurismäki-Filmen finnisch-lustig sind. Und was an der Schwarzwaldklinik finnisch-fasziniert.

***

Vuoristosairaala (suom. Arja Nevalainen)

Kirjamessut voivat olla yhtä kidutusta. Siinä minä seison tuhansien hienojen kirjojen keskellä enkä ymmärrä niistä mitään. Välillä tunnistan jonkun kirjailijan nimen mutta vain harvassa tapauksessa pystyn päättelemään teoksen nimestä, mikä maailmankirjallisuuden klassikoista on kyseessä. Kaiken kaikkiaan olen melkoisen hukassa näillä kirjamessuilla. Lohdutan itseäni sillä, että se tekee hyvää luottokortilleni. Ja matkalaukkuni painolle sitten kun taas palaan Saksaan.
Silti olen harmissani, tapaan nimittäin sattumalta Antti Tuomaisen mutta en – toistaiseksi – pysty lukemaan hänen uusinta kirjaansa. Hänellä on hetken kuluttua esiintyminen, Sofi Oksanen keskustelee hänen kanssaan suurella näyttämöllä. Se kuulostaa mahtavalta! Tietenkin minä istun katsomossa – enkä ymmärrä mitään. Lataan sen sijaan yhden hänen aiemmista kirjoistaan digitaalisena versiona älypuhelimeeni ja luen sitä hiukan. Jälkeenpäin kysyn Antilta, mitä hän sanoi näyttämöllä. Minun käy häntä vähän sääliksi, sillä minä käytännöllisesti katsoen pakotan hänet toistamaan yksityiskohtaisesti koko keskustelun englanniksi, niin että minäkin ymmärrän.
Ainoa järkevä messuostos on tällä kertaa muistivihko. Tosin minulla on kotona ennestään yli 20 uutta, aloittamatonta, toinen toistaan kauniimpaa muistivihkoa, kaiken kokoisina ja värisinä, mutta en voi lähteä pois kirjamessuilta ostamatta jotakin, mikä edes kauempaa katsottuna muistuttaa kirjaa. Päädyn messujen loppupuolella Suomen kääntäjien liiton osastolle ja totean: Kaikki osaavat saksaa! Sattumoisin paikalle on juuri silloin kokoontunut joukkko kääntäjiä, jotka ovat päättäneet opiskella yhtenä aineenaan saksaa ja minä haluan tietenkin tietää, miten he ovat päätyneet juuri tähän kieleen. Kun kuulen, että Vuoristosairaalalla on ollut hyvinkin merkittävä vaikutus heidän valintoihinsa, ajattelen ensin että se on vitsi. Mieleeni muistuu kuinka minua vähän nuorempi serkkuni aikoinaan halasi televisiota aina kun Sascha Hehn ilmestyi kuvaruutuun, siksi kysyn: Sascha Hehn? Ja toden totta, monien silmät alkavat loistaa. Mietin uudelleen suhtautumistani dubbaukseen. Ehkä tekstitys ei sittenkään ole niin huono asia, nuoret ihmiset mieltyvät vieraan kielen sointiin, mikä motivoi heitä opiskelemaan juuri sitä, jopa ammatiksi asti. Näen Klaus-Jürgen Wussowin ja Gaby Dohmin nyt aivan eri valossa.
Mutta yksi naisista opiskeli saksaa siksi että hän oli juuri muurin murtumisen aikaan Saksassa ja halusi tietää kaiken tästä kaiken mullistavasta tapahumasta, jonka historiallinen merkitys ymmärrettiin jo tuolloin, tapahtumahetkellä. Minua tämä tarina liikuttaa syvästi. Valitettavasti olen jo siinä vaiheessa juonut lasillisen kuohuviiniä ja nyt muuri murtuu päässäni Vuoristossiraalan tunnusmusiikin soidessa taustalla. Hän kertoo myös nähneensä kerran saksalaisessa elokuvateatterissa Aki Kaurismäen uuden filmin ja että saksalaiset nauroivat aivan eri kohdissa kuin hän itse, ja me kaikki, jotka harhailemme kielten ja maiden ja kulttuureiden sekamelskassa, nyökyttelemme päitämme melankolisesti ja luultavasti me kaikki ajattelemme samaa: Sanojen ja kieliopin ja muun sellaisen hallitseminen ei vielä läheskään riitä. Ja tulen vähän surulliseksi ajatellessani, että en ehkä koskaan tule täysin ymmärtämään, mitkä kohdat Kaurismäen elokuvissa ovat suomalaisittain hauskoja. Ja mikä Vuoristosairaalassa on suomalaisittain kiehtovaa.

***

Hast du einen Elch gesehen?

Nein, und auch kein Rentier, nur Rentierfelle am Flughafen und Rentierfleisch in der Kauppahalli. Und ausgestopfte Rentierköpfe. Aber kein echtes Rentier, dazu war ich nicht weit genug im Norden, denke ich, und Tampere ist außerdem eine Großstadt, ich vermute, dass dort selten bis gar nicht Rentiere zufällig über die Straße laufen. Waschbären habe ich gesehen. Tote Waschbären am Straßenrand auf der Strecke von Helsinki rauf in Richtung Tampere.
Aber das Thema Tiere beschäftigt mich natürlich. Ich sehe nämlich beispielsweise keine einzige Katze. Normalerweise treffe ich immer irgendwo Katzen, aber nicht in Tampere. Es scheint in Finnland keine Katzen zu geben, das jedenfalls vermute ich nach einigen Wochen, dafür haben die Menschen sehr viele Hunde. Wann immer ich aus dem Fenster meiner Hütte schaue, sehe ich Hunde. Ich wohne mitten in einem perfekten Hundeausführgebiet, und nach kurzer Zeit erkenne ich schon verschiedene Hunde und die dazugehörigen Menschen wieder. Anders als bei mir in Berlin stehen auch überall Behälter, aus denen man sich Plastiktüten ziehen kann, um die Kackhäufchen einzusammeln. Alles wirkt sehr hundefreundlich.
Es gibt einen Hund, den ich nur höre. Er geht immer um Viertel vor sieben abends bei mir an der Hütte vorbei Gassi, wenn es schon dunkel ist. Ich erkenne ihn an seinem metallisches, immergleichen Bellen. Er bellt sehr viel und sehr eindringlich. Jeden Abend um dieselbe Zeit. Ich kann die Uhr nach diesem Hund stellen. Wobei, seit der Zeitumstellung nicht mehr, da scheint der dazugehörige Mensch das Gassigehmuster geändert zu haben, und ich hoffe für den Hund, dass er sein Beinchenhebmuster anpassen kann.
Neben diesen vielen Hunden treffe ich natürlich auf viele Vögel. Am Teich in meiner Nähe wohnen einige Enten, die sich sofort auf einen stürzen, wenn man auch nur darüber nachdenkt, ans Ufer zu treten. Sie lernen nicht, dass sie von mir nichts zu erwarten haben, sie kommen jedes Mal angepaddelt und verfolgen meinen Gang um das Gewässer. An der Hütte selbst habe ich ein Elsternpaar, dann noch diverse Blaumeisen (glaube ich), die sich leider oft verfliegen und den Kopf an den Fenstern stoßen, es kam zum Glück bisher aber zu keinen schwerwiegenden Unfällen, nur leichten Kollisionen.
Mein Eichhörnchen ist seit Anfang Oktober damit beschäftigt, sich Winterfell wachsen zu lassen und irgendwelche Dinge zu verbuddeln. Es kratzt auch manchmal aufgeregt an der Hütte herum oder buddelt etwas unter ihr ein. Wir verstehen uns insgesamt aber sehr gut und treffen uns gelegentlich auf der Veranda, besonders morgens.
Etwas erschrocken war ich, als ich eines Abends nach Hause kam und in der Dunkelheit ein Känguru vor meiner Hütte sitzen sah. Bei näherer Betrachtung stellte sich das Känguru als Hase heraus, und ich muss sagen: Wozu Elche und Rentiere, wenn die Finnen Hasen haben, die so groß wie Kängurus sind?! Okay, wie kleine Kängurus. Aber ich stelle fest, dass ich noch nie im Leben richtige ausgewachsene Hasen gesehen habe. Offenbar immer nur Kaninchen. Zwergkaninchen. Minikaninchen. So im Vergleich.
An einem Wochenende sehe ich endlich den Hund mit dem metallischen Bellen bei Tageslicht. Ein Parson Russell Terrier, wie ich erfahre, der Besitzer erzählt mir, dass er ihm das Bellen nicht abgewöhnen kann, der Hund redet einfach viel zu gern. Ich traue mich nicht, nach dem neuen Gassigehmuster seit der Zeitumstellung zu fragen. Vielleicht ist der Hund durch die Umstellung verwirrt und bellt deshalb abends nicht mehr so viel. Oder die beiden gehen eine andere Strecke. Egal.
Es dauert über einen Monat, bis ich herausfinde, was mit den Katzen los ist: Sie dürfen nicht raus. Wegen der Vögel. Katzen müssen in Finnland in der Wohnung bleiben. Aber jemand schlägt mir den Besuch in einem Katzencafé vor, damit ich nicht aus lauter Verzweiflung anfange, ausgestopfte Rentierköpfe in der Kauppahalli zu streicheln. (Ich vermisse meine Katzen sehr.) Also gehen wir ins Katzencafé, ich setze mir eine sehr langhaarige weiße Katze auf den Schoß, sie schläft schnurrend ein, ich bin glücklich. Anschließend gehe ich mit einem weißen Katzenhaarteppich auf den schwarzen Klamotten in die Philharmonie, aber das merke ich erst, als ich schon auf meinem Platz sitze.
Den Känguruhasen sehe ich jetzt öfter, er kommt gern in der Dunkelheit, obwohl das Gelände um meine Hütte herum eingezäunt ist. Ich stelle mir vor, dass er über den Zaun hüpft, auch wenn er wahrscheinlich eher irgendwo drunter durch hoppelt. Aber ich traue ihm zu, locker über den Zaun zu springen. Da sitzt er, im Laternenschein, die riesigen Ohren aufgerichtet, und mir fällt jetzt auf, dass er erst, seit der Terrier nicht mehr um Viertel vor sieben mit seinem Menschen hier vorbeikommt, jeden Abend vor meiner Hütte sitzt.

Oletko nähnyt hirviä? (suom. Arja Nevalainen)

En, en myöskään poroja, vain porontaljoja lentokentällä ja poronlihaa Kauppahallissa. Ja täytettyjä poronpäitä. Mutta en aitoa poroa, en kai ollut riittävän kaukana pohjoisessa. Tampere on sitäpaitsi suurkaupunki ja oletan että siellä porot harvoin – jos koskaan – kuljeskelevat kaduilla. Pesukarhuja sen sijaan näin. Kuolleita pesukarhuja tien pientareella Helsingin ja Tampereen välillä.
Mutta eläinasiat kyllä kiinnostavat minua. En nimittäin ole esimerkiksi nähnyt ainuttakaan kissaa missään. Yleensä kohtaan kissoja aina jossakin, mutta en Tampereella. Suomessa ei ilmeisesti ole kissoja ollenkaan, siltä minusta ainakin vaikuttaa muutaman viikon oleskelun jälkeen, koiria ihmisillä sen sijaan on todella paljon. Aina kun katson ulos mökkini ikkunasta, näen koiria. Asun keskellä täydellistä koirien ulkoilutusaluetta ja jonkin ajan kuluttua tunnistan jo monta koiraa ja niihin kuuluvaa ihmistä. Toisin kuin kotona Berliinissä täällä on joka paikassa telineitä, joista voi ottaa muovipusseja koirankakkojen keräämistä varten. Kaikki vaikuttaa erittäin koiraystävälliseltä.
Yhden koiran olen vain kuullut. Se kulkee aina varttia vaille seitsemältä iltalenkillään mökkini ohi ja silloin on jo pimeää. Tunnistan koiran sen metallisesta, aina täsmälleen samalta kuulostavasta haukunnasta. Se haukkuu todella paljon ja todella pontevasti. Joka ilta samaan aikaan. Voin tarkistaa kelloni sen mukaan. Paitsi talviaikaan siirtymisen jälkeen, jolloin siihen kuuluva ihminen on ilmeisesti muuttanut ulkoilutusrutiinejaan, ja toivon koiran puolesta, että se pystyy sopeuttamaan tähän omat jalannostorutiininsa.
Lukuisten koirien lisäksi tapaan tietenkin paljon lintuja. Läheisellä lammella asuu muutama sorsa, ne hyökkäävät välittömästi kohti jokaista, joka edes suunnittelee menevänsä lammen rantaan. Ne eivät ole oppineet, ettei minulta heru mitään syötävää vaan melovat itsensä joka kerran lähelleni ja seuraavat minua lammen ympäri. Mökkini vieressä asuu harakkapariskunta ja niiden lisäksi joukko sinitiaisia (luulisin), jotka valitettavasti eksyvät usein lentoreitiltään ja törmäävät pää edeltä ikkunoihin. Onneksi tähän mennessä ei ole tapahtunut vakavia onnettomuuksia, vain pieniä nokkakolareita.
Oravani on lokakuun alusta lähtien keskittynyt kasvattamaan itselleen talviturkkia ja kätkemään juttuja. Välillä se raapii kiihkeästi mökin ulkoseiniä tai piilottaa jotain sen alle. Mutta kaiken kaikkiaan me tulemme erittäin hyvin toimeen keskenämme ja tapaamme silloin tällöin kuistilla, yleensä aamuisin.
Eräänä iltana hieman säikähdin kun näin kotiin palatessani kengurun istumassa mökkini edessä pimeyden keskellä. Lähemmin tarkasteltuna kenguru osoittautui jänikseksi. Mietin, miksi aina puhutaan hirvistä ja poroista kun suomalaisilla on kengurun kokoisia jäniksiä?! Okei, pienen kengurun kokoisia. Itse asiassa en ole koskaan ennen elämässäni nähnyt oikeita täyskasvuisia jäniksiä. Olen nähnyt vain kaneja. Kääpiökaneja. Minikaneja. Melkoinen ero.
Eräänä viikonloppuna näen vihdoin metallisella äänellä haukkuvan koiran päivänvalossa. Saan kuulla että se on Parson Russel -terrieri ja omistaja kertoo minulle, että ei saa koiraa lopettamaan haukkumista, se on yksinkertaisesti liian kova puhumaan. En rohkene kysyä kuinka ulkoilutusrutiinit ovat sujuneet kellojen siirtämisen jälkeen. Ehkä koira on hämmentynyt uudesta aikataulusta eikä siksi enää hauku niin paljon iltaisin. Tai he ovat vaihtaneet reittiä. No, sitä en saa koskaan tietää.
Kuluu yli kuukausi ennen kuin minulle selviää miksi en ole nähnyt kissoja: ne eivät saa mennä ulos. Lintujen takia. Suomessa kissojen täytyy pysyä sisällä. Mutta joku ehdottaa minulle vierailua kissakahvilassa, niin että en epätoivoissani alkaisi silitellä täytettyjä poronpäitä Kauppahallissa. (Minulla on kova ikävä omia kissojani.) Menemme siis kissakahvilaan, nostan erittäin pitkäkarvaisen valkoisen kissan syliini, se nukahtaa siihen kehräten, minä olen onnellinen. Sen jälkeen menen mustat vaatteet valkoisen kissankarvamaton peitossa filharmonian konserttiin, mutta sen huomaan vasta kun istun jo paikallani.
Kengurujäniksen näen nyt useammin, se tulee iltaisin pimeän turvin mökkini pihaan vaikka alue on aidattu. Kuvittelen mielessäni kuinka se hyppää aidan yli, vaikka se todennäköisemmin pujahtaakin jostain sen alta. Mutta olen varma että se pystyisi aivan helposti loikkaamaan aidan yli. Siinä se istuu, katulyhdyn valossa, valtavat korvat pystyssä, ja nyt totean mielessäni, että siitä lähtien, kun terrieri lakkasi ihmisensä kanssa kulkemasta ohi varttia vaille seitsemältä, se on istunut mökkini edessä joka ilta.